Diakoniapäivän aihe oli YKSINÄISYYS JA TOIVO. Suunnitteluryhmä oli valinnut aamuhartauden teemaksi Antoine De Saint-Exuperyn Pikku Prinssi-kirjaklassikosta tunnetun aforismin:
Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään. Vain sydämellään näkee hyvin.
Mieluisaa oli ryhtyä tehtävään, sillä pikku prinssin tarina on ollut itselleni mainio eväspussi lähimmäisen kohtaamiseen.
Sain diakoniapäivän osallistujilta päivän mittaan palautetta, että olivat löytäneet uutta näkökulmaa kohtaamisiinsa ja että ottavat kirjan omasta kirjahyllystään esiin uudelleen luettavaksi. Ehkäpä sinäkin innostunut lukemaan pikku prinssin tarinaa, itsellesi, lapsellesi tai lapsenlapsellesi.
Jospa aamuhartauden julkaiseminen täällä blogissa antaisi sinullekin jonkin uuden oivalluksen toivosta ja siitä, kuinka se kannattelee meitä elämän autiomaataipaleiden yksinäisyydessäkin. Turvamme on Vapahtajan rakastavissa käsissä.
Aamuhartaus
Orvokki Sainio
Lähdin löytöretkelle itselleni tuttuun maastoon, josko löytäisin teille jotakin tarjottavaa. Kirjahyllystä koppaani kopsahtivat virsikirja, raamattu, kirjaklassikko ja ruusu.
– Mihinkäs satutäti sulistaan pääsee!
Tarinassani on musiikillinen viritys ja toivottavasti meidät päivän teemaan johdatteleva juoni.
Muokkasin laulettavaksi virsisikermän ja löysin Raamatusta ja kirjan kertomuksesta kaksi kovasti toisiaan muistuttavaa prinssiä.
Ruusullekin on paikkansa.
Siinäpä eväät, joista katan eteenne päivän alkupalaksi sekä yhden lautasen kattauksen, että keskinäisen kohtaamisen ja yhdessäolon pitopöydän.
Ensimmäisessä virren säkeistössä katetaan pöytä yhdelle. Yksinäisenkin ravintona on armo ja toivo, joka kantaa aamusta toiseen. Pöytäseurana ovat turvallisuus ja muistot, puheenaiheena toivo uudesta kasvusta ja uusista askelista.
Vuonna 1943 kirjoitettu Pikku Prinssi on vertauskuvallinen kertomus yksinäisyydestä, ystävyydestä, rakkaudesta, menetyksestä, lapsen ja aikuisen vuorovaikutuksesta ja siitä, että tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.
Pikku prinssi hyvästelee oikukkaan ja pisteliään ruusunsa Asteroidilla B 612.
Joka ilta hän on lasikuvulla suojannut sen tuulelta ja kylmältä.
– En osannut iloita sen levittämästä tuoksusta. En osannut ajatella, että sen juonien ja piikkien taakse kätkeytyi hellyys.
– Olen ollut tyhmä, sanoo ruusu. Pyydän anteeksi. Koeta olla onnellinen. Ja koska kerran olet päättänyt lähteä, niin lähde pois.
– Hyvästi ruusuni.
Oliko sinulla joku, jonka hyvästelit tänne lähtiessäsi?
Seitsemäs tähti pikku prinssin matkalla on Maa.
Afrikan autiomaahan tupsahdettuaan hän kohtaa ketun.
– Kuka sinä olet? Tule leikkimään kanssani.
– En voi leikkiä kanssasi, minua ei ole kesytetty. Ole hyvä ja kesytä minut, pyytää kettu.
– Miten?
– Ole kärsivällinen. Istu ensin tuonne, vähän kauemmas. Minä tarkastelen sinua, äläkä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi.
Kun pikku prinssi tulee takaisin seuraavana päivänä, sanoo kettu:
– Olisi ollut parempi palata samaan aikaan. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pidemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Jos saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi tietää, milloinka minun pitäisi valmistaa sydämeni.
Oliko sinulla tänne lähtiessäsi joku, jolle kertoa, milloin palaat?
Ennen eron hetkeä pikku prinssi kertoo ketulle ruusustaan.
– Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle, sanoo kettu. Voi, kuinka tulenkaan itkemään, kun lähdet.
– Itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut.
– Aivan niin, sanoo kettu. Jää hyvästi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
– Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, toistaa pikku prinssi paremmin muistaakseen.
Perheaterialla ravintona on ilo, pöytäseurana isovanhemmat, puheenaiheena perheenjäsenten tarpeet ja päivän tapahtumat.
Kuin oksat vihannoivat
vain puussa pysyen,
niin toisten kanssa yhteen
on luotu ihminen.
Kiitämme perheestämme.
Yhteinen elämämme
on lahjaa Jumalan.
Toistamme tarvitsemme,
syliä avointa,
vanhemman kokemusta
ja lapsen katsetta.
Kohtaamme pettymykset,
ilot ja yllätykset
toistemme rinnalla.
Tarinan kertoja, ranskalainen lentäjä, on joutunut tekemään pakkolaskun Saharan autiomaahan. Mukana on juomavettä tuskin viikoksi. Hän nukkuu hiekalla, kun hupaisa pojan ääni herättää hänet aamunkoitossa.
Pikku prinssi käy monet keskustelut kohtaamansa lentäjän kanssa. Vesivarasto tyhjentyy viimeiseen pisaraan asti.
– Pikku ystäväiseni, nyt ei puhuta ketusta, me kuolemme janoon.
– Jos täytyy kuolla, on kuitenkin hyvä, että on kerran omistanut ystävän.
He lähtevät yhdessä kaivon etsintään ja kävelevät hiljaisina tuntikausia. Tähdet syttyvät taivaalle.
Onko sinulla joku, jonka kanssa katsoa taivaalla tuikkivia tähtiä?
– Tähdet ovat kauniita, koska siellä on kukka, joka ei näy, sanoo pikku prinssi ja nukahtaa. Lentäjä ottaa hänet syliinsä ja katselee kuun valossa kulkiessaan pojan suljettuja silmiä ja hiussuortuvia.
– Se, mitä näen, on vain kuori. Kaikkein tärkein on näkymätöntä, hän ajattelee.
Aamunkoitteessa he näkevät kaivon. Kummallista, kaikki on valmista: pyörä, ämpäri ja köysi. Pyörä äännähtää vaikeroiden.
– Kuuletkos, me herätimme tämän kaivon ja se laulaa...
– Sinun on nyt palattava koneesi luo. Minä odotan täällä. Tule huomenna illalla takaisin, sanoo pikku prinssi pitkän levähdyksen jälkeen.
– Voi olla, että joutuu itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä, ajattelee lentäjä kaivolle palatessaan. Hän aikoo kertoa, että on saanut koneensa korjatuksi ja voi palata kotiin.
– Minäkin palaan tänään kotiini, kertoo pikku prinssi. Kun olet unohtanut surusi, olet iloinen, että olet tuntenut minut. Koko maailmankaikkeus on muuttunut, kun jossakin, emme tiedä missä, on merkityksellinen ystävä.
Niin kesyttivät lentäjä ja pikku prinssi toinen toisensa jakamalla yksinäisyytensä, läheisyytensä ja autiomaan veden.
Miten syvällisen tarkoituksen elämään tuokaan, että on jotakin, mihin kiintyä ja mitä hoivata. Ja miten tärkeää odottamisessa onkaan tietää, milloin joku tulee.
Nyt pöydän ympärillä ovat koolla sukupolvet. Ravinnoksi on tarjolla armoa kyllyyteen asti ja puheenaiheena kiitollisuus elämän menneistä ja tulevista päivistä.
Tarina pikku prinssistä tuo ajatuksiini taivaan kuninkaan pojan, Jeesuksen, prinssin, jonka Isä lähetti luoksemme tälle oudolle Maa-planeetalle. Hänkin oli ensin tiedonhaluinen ja ihmettelevä lapsi.
Hän kertoi, mistä oli tullut ja millaista siellä hänen taivaskodissaan on.
Hän teki, mitä oli Isältänsä tehtäväkseen saanut.
Hän, tie, totuus ja elämä neuvoi tien Isän kotiin ja ennen kuin poistui – käärmeen puremana – kertoi menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan tilaa ja lupasi palata noutamaan meidät luokseen.
Kokkolan seurakuntakeskuksen Toimituskappelissa on alttaritauluna Lennart Segerstrålen maalaus Vapahtaja.
Kuvassa kärsivä Kristus on keskittynyt suojelemaan kädessään olevaa ruusua. Hän katsoo siihen lempeästi ja rauhallisena huolimatta siitä, että ihmisten ivahuudot ja nyrkiniskut kohdistuvat hänen piikkikruunun runtelemaan päähänsä.
Taiteilijan tyttärenpoika Matias Uusikylä kertoi viime kevättalvella täällä Kokkolassa käydessään ”moffansa” kertoneen hänelle, että ruusu kuvaa ihmisen sielua.
Sen tiedon saatuani olen katsonut Vapahtajaa uusin silmin – vai sanoisinko peräti sydämelläni. Siinä hän on, Usko, Toivo ja Rakkaus, Agape-rakkaus. Hyvyys, laupeus, lempeys ja lähimmäisyys.
Ja ruusu! Piikikäs ja oikullinen ruusu. Vaikka Orvokki olenkin, niin näen itseni siinä Vapahtajan kämmenellä, suojassa maailman pahuudelta.
Miten Vapahtaja sinua tuossa kuvassa puhuttelee?
Pieni kotitehtävä:
Koulutuspäivän aiheena oli YKSINÄISYYS JA TOIVO.
• Mitä vien päivästä eväänä kotiin?
• Miten voin edistää omalla paikallani yksinäisyyden vähenemistä
ja toivon lisääntymistä?
