Tikkaperhe opettaa

Koronakevät teetätti meillä useita aikaisemmista keväistä poikkeavia asioita.  Yhtäkkiä olikin aikaa sellaisiin tehtäviin, joita ei aikaisemmin muka ollut ehtinyt tarttua, kuten nyt luonnon seuraamiseen.  Kevään ja alkukesän aikana rekisteröimme yli viisikymmentä lintuhavaintoa, seurasimme kukkien puhkeamista metsäpolulla ja seurasimme iltayöstä auringon painumista järven tyyneen syliin.  Nämä kaikki olivat riemullista näytelmää.  Mutta nyt luontohavainnointiin liittyy surun tai haikeuden tunnetta.  Mökkipihamaan haapaan kaiversi nimittäin tikka tulevalle perheelleen kodin.  Tiedämme toki, että tikka kohtelee toisia luontokavereitaan epäkunnioittavasti, mutta paikkansa silläkin on tässä luomakunnassa. 

Muutaman viikon kuluttua alkoi tikan kolosta kuulua sirinää ja pärinää, aluksi ujosti ja hennosti, myöhemmin melkoisella volyymilla.  Kuoriutuneet poikaset jaksoivat mekastaa tunnista toiseen vanhempien ( tai vain toisen niistä, emme osanneet erottaa emoa isännästä) kuskatessa väsymättä niille ruokaa.

Viime päivinä on kiiltäväsulkainen pikku poika oleskellut pesän suuaukolla, ensin vain varovaisesti kurkkien, myöhemmin seisoen rohkeasti näköalapaikallaan.  Siinä se silmät selällään ihmetteli suurta maailmaa.  Ja yhä vanhemmat ahersivat ruoan kuljettamisessa. Mutta samalla ne alkoivat äännellä pojilleen uudenlaisella äänensävyllä.  Ne tuntuivat kannustavan lapsiaan lähtemään kokeilemaan omia siipiään ja valloittamaan maailmaa.  Mutta yhä vain pojat viihtyivät pesän täyshoidossa.

Kunnes yhtäkkiä pesän seudulla olikin hiljaista ja tyhjää, linnunpojat olivat salaa meidän valvovilta silmiltämme tehneet tuon ratkaisevan liikkeen, hypänneet pois pesästä.  Mikä autius pihassa!  Aika ajoin olin ollut väsynyt tikkojen alituiseen pärinään, nyt huomaan kaipaavani niitä. Ne olivat osa meidän elämäämme ja kesäämme, nyt se on mennyttä.

Näinkö se kävi omassakin elämässäni?  Vanhemmat kannustavat lapsiaan vuosia, että he olisivat omatoimisia ja itsenäisiä.  Heitä rohkaistaan lähtemään kodista ja ottamaan elämä omaan haltuunsa.  Ja kun he sitten lähtevät, tuleekin vanhemmille tyhjä olo ja ikävä.  Lyhyt on ihmisen muisti, kaipaako sitä aina mennyttä hyvää?  Kuinka sitä oppisi iloitsemaan vallitsevasta hyvästä eikä kiirehtisi tuleviin päiviin?  Kuinka oppisi elämään tässä ja nyt ja jättämään tulevat hyvän Jumalan käsiin?  Mielessäni soi tuttu laulu ” Suo mun ottaa isänkädestäsi päivä vain ja hetki kerrallaan”  Ja Psalmien kirja sanoo ”Miksi murehdit minun sieluni ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa ”

Tikkaemo pesäkololla hyönteisiä nokassaan.