Jo joutui armas aika

Toukokuun viimeisenä lauantaina oli suvivirren päivä, ihmisiä kehotettiin laulamaan samaan aikaan klo 18 tuttu suvivirsi, kukin omalla tahollaan.

Koronakeväänä olemme saaneet monenlaisia kehotuksia; on käsketty pysytellä kotona, neuvottu pesemään käsiä, kehotettu kuntoilemaan, välttämään punaista lihaa ja niin edelleen. Mutta sitten meitä kehotetaan laulamaan suvivirttä. Se on jotakin nostattavaa. Että ihan kehotetaan veisaamaan!

Luonnikkaan sävelensä lisäksi virressä on puhuttelevat sanat.

”Maan meren anna kantaa runsaasti lahjojas.” Kalastajalla on vastuksenaan milloin myrskyävä meri, milloin verkot rikkoutuvat, milloin taas säädökset estävät koko saalistuksen. Maanviljelijällä on kiusana milloin kuivuus, milloin taas jatkuva sade. Maan kasvun onnistumisessa on siis vahva lahjan tuoksu.

”Tarpeemme meille antaa Sun siunauksestas.” Mitä ne minun tarpeeni sitten ovatkaan, Jumala ne tietää.  

Ajankohtaisuudestaan huolimatta sanat eivät ole kovin uutta tekoa, ne syntyivät 1690-luvun puutteen ja nälänhädän keskellä. Mutta niissä on vahva toivo, tästä selvitään.

Laitoimme siis isännän kanssa pyhävaatteet yllemme ja menimme sovittuna aikana laiturinnokkaan ja kajautimme suvivirren. Tuulen ja aaltojen pauhu ei ääntämme kauas kantanut, mutta meillä oli vahva tunne, että kanssamme lauloi tuhansia suomalaisia. Ja ehkä taivaan enkelitkin. Nyt oli alkanut kesä.

Laituri järvessä ja poutapilviiä taivaalla.