Valo rikkoo pimeyden

Lucia-neito Säde pitelee kädessään kynttilää.

Vietin Pietarsaaressa 41 joulua ja vuosien varrella suomenruotsalaisen kulttuurin joulutraditiot juurtuivat meidänkin perheemme joulun viettoon. Merenkulun historiaan liittyvät jouluvalot, risti, ankkuri ja sydän ripustetaan joulun ajaksi Pietarsaaressa Isokadun ylle ja kotien ikkunoihin. Lucian päivää vietetään niin kodeissa, kouluissa kuin työpaikoillakin.

Illan pimeydessä kaupunkilaiset kokoontuvat ihailemaan juhlavaa kulkuetta, jossa edellä kulkevien rumpaleiden ja ratsastavien airueiden perässä tulee Lucia-neito vaunuissaan. Kulkueessa nähdään myös tietäjät itäisiltä mailta, tonttujoukko ja nuoret palokuntalaiset soihtuineen.

Lukuisia kertoja olen työssäni Lucian päivän aamuna ensin pukenut jännityksestä täriseviä lapsia kulkuetta varten, kammannut tonttujen, tähtipoikien ja Lucianeidon hiuksia, sytytellyt kynttilöitä, antanut onnenpotkuja, ja sitten säestänyt heitä ”silmät selässä”, toivoen vain, että kynttilät eivät sytytä kenenkään hiuksia palamaan.

 

När i den mörka natt stjärnorna brinna,
bringar oss budskap glatt ljusets gudinna... 

Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa...

 

Omien pikku-Lucioiden, lastenlasteni ensimmäiset mekot olen tuunannut heidän vaarinsa valkoisista juhlapaidoista. Ja tähtisilmät sädehtivät!

 

 

Sisilian Syrakusassa varhaiskirkon aikaan eläneen Lucia-neidon vaiheista on säilynyt traagisia legendoja. Kerrotaan, että kristityn Lucian lahjoitettua myötäjäisiksi tarkoitetun omaisuutensa köyhien auttamiseen, hänen pettynyt sulhasensa kavalsi hänet roomalaisille Diocletianuksen vainojen aikana noin vuonna 300. Ihmeen kautta hänen henkensä säilyi polttoroviolla. Lopulta pyöveli surmasi hänet miekalla. 

Toisen legendan mukaan ei-kristitty nuori mies oli rakastunut Lucian kauniisiin silmiin, ja Lucia lähetti hänelle silmänsä lautasella. Lucia onkin sokeiden ja näkövammaisten suojeluspyhimys.

Ruotsi-Suomen valtakunnassa Lucian juhlinta alkoi levitä koulujen kautta. Siinä korostui erityisesti Lucia valon tuojana Pohjolan pimeyteen.

Från norrskensnatten kall till oss hon träder:
Lucia med myrtenkrans, Lucia i ljus och glans.

Kiteet luo helmivyön valkoiseen kaapuun,
kätköstä talviyön luoksemme saapuu Lucia, seppelpää...

 

Kodeissa rakentui vahva ja monimuotoinen kansanperinne. Joulupaastosta huolimatta Lucian päivän aamuna joku talon nuorista naisista kestitsi muuta väkeä valkoiseen pukuun ja kynttiläkruunuun puettuna. 
Lucian marttyyrikuoleman symbolina puvussa oli (ja on) punainen vyö. Talon eläimillekin tarjottiin ”lussibit”.

Lucia-neidon elämä Sisilian Syrakusassa jäi lyhyeksi, noin 20 vuoden mittaiseksi. Hänen omistautumisensa köyhien, syrjittyjen ja vainottujen auttamiseen kelpaa edelleen esimerkiksi lähimmäisenä elämisestä.
Ajattelen, että jos Lucia olisi saanut elää iäkkääksi, hän vielä vaikka rollaattoriin turvaten olisi tepastellut Syrakusan kujilla valon ja toivon tuojana, tehtävälleen uskollisena.

Mielikuvissani näen, miten Lucia illan pimetessä sytyttää oman ”otsalamppunsa”, kynttiläkruununsa valot ja rientää katakombien synkkyyteen sinne paenneiden pelokkaiden ja murheellisten lähimmäistensä luo. Hän kohtaa siellä heidän epätoivon sykkyröimät sydämensä. Hänen olemuksestaan välittyvät uskon, toivon ja rakkauden lohtua tuovat voimat.
Siinä kohtaavat tuska ja ilo, yksinäisyys ja yhteys. Valo rikkoo pimeyden. Miten ajatonta ja miten ajankohtaista!

Taivaisen hohteen tuo, Lucia valon suo, saavuthan luoksemme, pyhä Lucia.

Lucia neidon seppeleessä palavat korkeat kynttilät.

Lucialle näyttää jo yli 1700 vuotta sitten olleen kirkastunut, että vapaaehtoistoiminnan ydintä ovat kohtaaminen, oman tehtävänsä tiedostaminen, huolenpito toinen toisestaan ja hyvän edistäminen.
Nytkin, joulun lähestyessä, pelon, kauhun ja kuoleman katakombit kätkevät pimeyteensä lähimmäisiämme, jotka odottavat, että joku tulisi.

Kohtaamme toinen toisemme katsomalla silmiin. Saatamme kadottaa jonkun silmistämme, mutta silmämme myös löytävät.
Saatamme ummistaa silmämme näkemästä elämän totuutta, mutta silmämme voivat myös avautua katsomaan sitä. Silmillämme on taito itkeä ja iloita.

Kohtaamme toinen toisemme koskettamalla. Sellainen hetki voi olla iloinen jälleen näkemisen tervehdys tai haikea hyvästijättö.
Sylivauvan elämä kuihtuu, jos kokemus häntä kannattelevasta hoivasta puuttuu. Puolisonsa menettänyt tietää, mitä on ihon ikävä.

Kohtaamme toinen toisemme myös äänellämme. Kuuloaisti on aisteistamme varhaisin. Jo ennen syntymäämme tunnemuistiimme tallentuvat äidin sydämenlyönnit ja ympäristön äänimaailma. Yhteen ääneen laulaminen kohottaa juhlatunnelman. Iltalaulu rauhoittaa yöuneen.

Ja varmuuden kohtaamisesta saamme silloinkin, kun saatamme taivasmatkalle rakasta ihmistä hänelle tutulla laululla tai raamatunkohdan luennalla. Käden puristuksella tai kyyneleellä silmäkulmassa hän ilmaisee hiljaisesti kuulevansa äänemme.

Usko, toivo ja rakkaus -jouluvalot palavat ikkunalla.

 

Uskon, toivon ja rakkauden symboleihin ovat tallentuneet myös omien elämänvaiheitteni jouluiset muistot. Jos joskus olen itse pystynyt olemaan toivon tuojana toisen ihmisen elämään, niin on ollut myös aikoja, jolloin olen itse ollut se katakombeihin paennut yksinäinen, joka vain luottaa siihen, että ulkopuolella on elämää ja että joku tulee.

On aivan erityisen hienoa, että  kuka tahansa meistä voi erilaisissa vapaaehtoistehtävissä, Lucian esimerkin tavoin, olla viemässä hetken helpotusta lähimmäiselleen vain kohtaamalla hänet. Katse, kosketus, lämpimät sanat tai laulu – ne kaikki tuovat valoa ja iloa pimeyteen.

Niissä kohtaamisissa teemme uskoa, toivoa ja rakkautta näkyväksi. Vastalahjaksi saamme omaan elämäämme syvää sisältöä ja merkitystä.