Sadan päivän suviretriitti

kertoo kesistäni, jotka vietän enimmäkseen itsekseni kesäkodissani Suojasessa


Aloittaisinko lopun haikeudesta...

Taas kerran olen jättänyt hyvästit menneelle kesälle ja kesäkodilleni, Suojaselle. Lähtölaulu on aina: Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois. Syystuuli vaan soi lauluaan kuin kaiken tietää vois... 
Viimeiseksi toivotus, että vielä tulee uusia kesiä.

Mitä olen siellä luonnon helmassa kokenut? Mikä on juurruttanut sydämeni sinne asumaan?
Alkukesän heräävä, pakahduttava vehreys, aamu aamulta yhä moniäänisemmäksi virittyvä linnunlaulu ja ilta illalta vaalenevat yöt.
Mättäille puhkeavat metsätähdet, mustikat, vanamot, puolukat, kuusenkerkät, koivunnorkot, sammalet ja jäkälät. 

Vanamoita.

Iltaisin katson auringonlaskun värjäämää taivasta ja tunnen suurta yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa. 
Siinä hetkessä olen osa ohi kiitävää ilmiötä ja maisemaa, kauneutta, johon en itse ole mitenkään voinut vaikuttaa. Tarvitsee vain pysähtyä ja hiljentyä ottamaan vastaan. 
Joskus huokaan, että olisipa joku, jonka kanssa jakaa tämä kauneuden hetki!
Onhan minulla, Luojani, joka pitää minusta, lauluvarpusestaan, huolen.
Kaunis hetki on sielun lepo.

Auringonlasku Orvokki Sainion kesäpaikasta Suojasesta.

Oi, miten samaa mieltä olenkaan kuin oli Jumala, kaiken Luoja, sinä iltana, kun hän katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää!
Järvellä joutsenet, tukkakoskelot ja telkätkin osaavat iltavirteni, sen, missä maat ja metsät ovat hiljenneet ja pieni ihminen kiitollisena ihmettelee, kuinka kaiken luomakunnan Herra hoitaa lastansa hyvyydellään taluttaen aamusta aamuun ja illasta iltaan.
Johan Kahlin alkuperäisessä virressä on 11 säkeistöä. Jaakko Haavio on tiivistänyt ne virsikirjassamme viiteen.
Tämä suloinen Kahlin loppusäkeistö olisi kyllä saanut jäädä typistämättä:
Kun maata menen minä, rauhaasi peitä sinä lapsesi nukkumaan.
Aamulla vuoteestani suo nousta iloissani ylistysvirttä veisaamaan.

Retriitti tarkoittaa vetäytymistä syrjään noutamaan takaisin arjen vaatimusten kuluttamia voimavaroja. Retriitin olemukseen kuuluvat askeettisuus, kilvoitus ja itsetutkistelu. Keskustelut ovat vähäisiä, jos niitä onkaan. Hengellistä elämää hoitavat laulut, musiikki ja rukous.

Jos metsääni tekee pesänsä muuttolintu, jonka esi-isät ovat istuneet Fransiskus Assisilaisen kämmenellä, niin se kyllä huomaa askeettisuutta ainakin vaatetuksessani ja syömisessänikin. Hymyilyttää. On syytä katsahtaa itseään ennen kauppaan lähtöä!

Kilvoitukseni kapeutuu helposti valtataisteluksi paju- ja leppävesakoiden kanssa. Vaikka kuinka asetan itselleni päivän tavoitteen ja heilun viikatteeni ja voimasaksieni kanssa, niin juuri, kun luulin päässeeni maaliin, uudet, entistä rehevämmät lehvästöt puskevat maasta ilkkuen minulle.

Itsetutkisteluun olen löytänyt palvelijoikseni laulut ja virret. Kun huomaan laulavani jotakin, mitä en suinkaan ollut suunnitellut tai päättänyt aikani kuluksi laulaa, alan kuunnella itseäni. 
Mikä on tämän laulun viesti minulle? Mikä kosketuspinta sillä on minuun juuri nyt? Missä ja milloin opin tämän? Missä elämänvaiheessa tämä oli minulle tärkeä?
Usein laulu onkin rukousta jostakin ajankohtaisesta asiasta, rukousta, jota en ollut vielä osannut sanoittaa.

Kesä etenee ja syksy saapuu. Tähdet syttyvät tummuvalle taivaankannelle. Maan sato ”tuleentuu”, vilja kypsyy, marjat poimitaan, perunat nostetaan.
Syksy etenee. Ruska värittää varvut ja puiden lehdet. Luonto tarjoaa värikylpyä, kunnes myrskytuulet ja sateet riipivät lehdet haravoitaviksi.
Syksy riisuu. Kaikki kaatuu, sortuu, maatuu, armonsa ei milloinkaan. Alkaa marras.

Ihmisen elämällä on silläkin vuodenaikansa. Kiihkeän kasvun kevät, täyteläinen, antoisa, joskus uuvuttavan helteinenkin kesä, sadonkorjuun riemullinen alkusyksy, jolloin näemme työmme tuloksia ja nautimme niistä, ruska, ja lopulta riisuminen ja talven lepoon suostuminen. 

Joka syksy olen jäänyt toivomaan, että vielä tulee uusi kesä. Joka syksy ymmärrän senkin, että luopuminen on yhä lähempänä. 
Kun minun elämäni vuodenajat ehtivät marrakseen, haluan luottaa siihen, että kuoleman voittanut Vapahtaja herättää minut ikikevääseen.

Tänä syksynä palaan suviretriitistäni kaupunkiin ja ihmisten pariin kevättalven koronakaranteenista elpyneenä.
Talvilepoon otan evääksi vanhan ranskalaisen joululaulun sävelmään istutetun virren, jonka sanat vakuuttavat minua Jumalan rakkaudesta, kuoleman salaisuudesta ja pääsiäisen riemusta.

Niin kuin siemen nukkui Herra alla maan, kunnes ylös nousi kirkkaudessaan. Aurinko muu ei niin voi lämmittää!
Kohta kevät koittaa, silmu tietää sen. Nyt on aika luottaa juurten, siementen. Hetki kun lyö, puu kukkii, vihertää.
Aurinkomme, loista! Rakkaus, meihin jää!
   Virsi 941:3-4

Haikeus on tipotiessään.