Liehuva Suomen lippu.Pois poista murheemme

Suvivirsi suurella joukolla laulettuna on vuosisatojen ajan saanut suomalaiset virittymään uuden kesän toivosta ja kyynelehtimään onnesta. 
On kyseenalaista, toteutuuko yhteislaulun ihanuus Keski-Pohjanmaalla tänäkään keväänä.

Vuosi sitten, kun seurakunnat ja järjestöt erilaisilla tempauksillaan ilahduttivat koteihin, parvekkeilleen ja pihoilleen suljettuja ihmisiä haastaen heitä laulamaan suvivirttä siellä, missä ovat, kuvaili arkkipiispa Tapio Luoma virttä näin:
“Sävyltään valoisan suvivirren sanat ovat syntyneet 1600-luvun lopun nälkävuosina puutteen ja hädän keskellä. Ne muistuttavat, miten riippuvaisia olemme luonnosta ja sen antimista, jotka ovat Jumalan lahjaa. Virren sanat kannustavat luottamaan Jumalan johdatukseen, kunnioittamaan luontoa ja kiittämään sen Luojaa. Virsi vahvistaa toivoa ja luottamusta, että kesä tuo mukanaan uutta kasvua ja elämää.” 

Suvivirren syntyaikaan Eurooppaa koetteli poikkeuksellisen kylmä sääjakso. Vuosina 1695–1697 sato tuhoutui huonojen säiden vuoksi kolmena peräkkäisenä vuonna. Pelonsekaisin tuntein odotettiin uutta kevättä, jospa aurinko saisi aikaan kasvun ihmeen. Parasta, mitä saattoi toivoa, oli, että lehdet puhkeaisivat puihin, niityt täyttyisivät kukista ja kylvö tuottaisi satoa.
Suvivirsi syntyi toivosta selviytyä hengissä vaikean nälänhädän jälkeen ja kertoi ennen muuta Jumalan armosta, joka ilmeneni luonnon toipumisena poikkeuksellisista ilmasto-oloista. 
Luonnon herääminen oli ja on edelleen lupaus elämän jatkumisesta.

Nälkävuosien varjo oli pitkä. Kun suvivirsi minun kokemusmaailmassani liittyy koulun päättäjäisiin, lomariemuun ja kesän juhliin, tuntuu odolta, että sitä vielä 1800-luvun alkupuoliskolla käytettiin hautajaisvirtenäkin. Sanojen uskottiin kuvaavan paratiisia. Kuten Pohjolan suvisessa luonnossa, taivaassa kaikki olisi hyvin. Köyhälle mökin asujallekin olisi tarjolla se, mistä tässä elämässä saattoi vain unelmoida. 
Siinä missä nykyihmiset haaveilevat kaukomatkasta, 1800-luvun ihmiset odottivat päästä kokemaan taivaan ihanuutta ja ikuista kesää.

Tänä keväänä monella on huoli omasta tai toisen terveydestä, taloudesta ja jaksamisesta. Ilmastonmuutos ahdistaa, etenkin nuoria. 
Meille virsi puhuu konkreettisesti, miten tärkeä elämään heräävä luonto on rajoittuneeseen elämänpiiriin puristetun ihmisen hyvinvoinnille. Säkeistö säkeistöltä se julistaa, että elämä voittaa ja toivo selättää pelon ja epätoivon.

Viime keväänä järjestettiin erityinen Seitsemäs säkeistö suvivirteen -kilpailu, johon piispa Teemu Laajasalo valitsi voittajaksi tällaisen säkeistön:

Vaikk' alkais kesät, talvet toisiaan muistuttaa, 
tai valon aikaa päästäis  ei yhdess' juhlimaan, 
Sä anna meidän, Luoja, oppia luottamaan, 
ett' kirkkauttas pysty ei varjot voittamaan.

Hartaassa odotuksessa, ja suvivirren menneille sukupolville antamaa toivoa kannatellen, otamme vastaan saapuvan kesän vuonna 2021. 
Nyt on mahdollisuus kirjoittaa oman suvemme suvivirteen uusia säkeistöjä, tuoda itsellemme ja läheisillemme näkyviin toivon merkkejä jo silloin, kun arkeen palaamisesta on vasta aavistus. 
Aistimme saavat ottaa vastaan Jumalan hyvyyttä ja armoa niittyjen vihreydessä, puiden huminassa ja lintujen laulussa.
Keski-Pohjanmaa on tunnetusti henkevien ihmisten ja pöytälaatikkoon kirjoittajien asuisija. Olisipa mielenkiintoista saada jotenkin kootuksi ja näkyviin kaikki ne säkeistöt, joita Jumalan hyvyys suveemme tuottaa. 

Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme,
luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.
(Vk 571:4)

Laituri ja vene järven rannassa.