Pienten alkujen päivät – Titityy!

― kahden ullavalaisen, talitintin ja metsäorvokin dialoginomainen joululaulu, jossa myös muutoksen kevääseen kurkottava säkeistö

Punainen lyhty lumessa, palavalla kynttilällä.

Taas annoit joulun tulla, oi Vapahtajani

Titityy! Pappilan pihamaalle on rakennettu lumilyhtyjä. Kynttilöitä sytytellään. Lintujen ruokapöytä on katettu, talikimpale ja viljalyhde. Annikki tulee ulos keittiön portaille ja laskee suuren höyryävän puurokattilan siihen jäähtymään. Jättää kannen raolleen. Kauniisti ajateltu. Olisi ikävää, jos joku lapsista polttaisi suunsa puuroa syödessään, jouluaattona. Pihaan tulla jolkottaa koira. Parasta, että pyrähdän siltä suojaan. Kattilan kansi kolahtaa. Voi, voi, mitä piilostani näenkään!

―  Olimme jo asettumassa istumaan keittiön pöydän ympärille. Annikki katsoi ikkunasta ulos ja näki kauhukseen portailla suuren koiran nuolemassa kattilan pohjaa puhtaaksi! Onneksi oli vielä maitoa ja riisiryynejä. Uusi puuro keitettiin, mutta kyllä kesti odottaa.

Pukkiakin piti odottaa, vaikka jo niin väsytti. Juuri, kun Tapani lähti pihalle sammuttamaan yöksi kynttilöitä, joulupukki tulikin. Minun Ilona-nukkeni oli ollut kadoksissa monta viikkoa. Pukki kertoi löytäneensä sen ja toi nyt minulle takaisin. Sen repsottava pää oli korjattu ja sillä oli päällään uudet vaatteet. Ne oli ommeltu Ameriikan paketissa tulleesta kankaasta! Kuinka pukki oli sen haltuunsa saanut? Toisesta paketista paljastui vielä samasta kankaasta minulle itselleni ommeltu mekko!

Talvinen kuva missä lyhty keltaisen talon portailla.

Palattuamme jouluaamuna kirkosta ei pikkuveli malttanut karvalakkiaan riisua, kun jo haki lahjaksi saamansa puuhevosen keittiöön, kaatoi jakkaran reeksi, kasasi siihen puukuorman hellan vierestä, istui kuorman päälle, maiskautti suullaan ja kiskaisi suitsista, että heppa ymmärtäisi lähteä liikkeelle.
Tapaninpäivä alkoi laululla. Isi viritti kitaransa ja aloitti: Putte Possun nimipäivät tänään vietetään... Kun oltiin lähdössä kirkkoon, ehdotti yksi siskoista Tapanille: ”Anna isin saarnata tänä päivänä, kun sinä olet päivänsankari.”
Kun oli palattu kirkosta ja valmistauduttiin syömään, pysähtyi pikkuveli keittiön ovelle. Hän katsoi tuumivaisena ovenkamanassa henkarissa riippuvaa papinpukua ja lipereitä, jotka Tapani oli riisunut ja jättänyt siihen. Sitten hän sanoi hartaana ja harvakseen: ”Siinä on Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Aamen.”

Uutta kevättä kohti

Titityy! Joulunpyhien mentyä näen, kuinka koululainen Orvokki tarpoo määrätietoisena pappilasta postitoimistoon. Hänellä on kirjekuori takin taskussa. Milläs asialla olet, metsäorvokki?

 - Kirjoitin kirjeen tädilleni ja serkuilleni. ”Ihan itse olet tainnut tämän kirjoittaa”, totesi postin Maiju, kun liimasi postimerkkiä kuoren päälle. En malttanut olla Maijulle kertomatta, että kirjoitin pikkuveljen puuhevosesta. Että isi oli auttanut joulupukkia sen tekemisessä, ja että siitä tuli ensiluokkainen.

Pikkuveljellä oli hevonen mielessään kirkossakin. Kun talvilakki riisuttiin päästä ja pantiin edessä olevan penkin selustan tappiin, niin hän hamusi lakin nauhat käsiinsä suitsiksi, maiskautti suullaan, kuten pappa oli hänelle opettanut, ja ajoi hevostaan muiden veisatessa.

Vanha, mustavalkoinen kuva perheestä.

Titityy! Kevättalvisena sunnuntaina kirkosta palatessa perheyhteisöllä on yllättävä puheenaihe. Tapani kertoo, että Vapunpäivään mennessä Ullavan ja Pielisensuun seurakunnan papit vaihtavat keskenään virkapaikkoja ja pappiloita.

Kun muuttolinnut keväällä 1952 palaavat, pappila tyhjenee. Jo toukokuussa metsäorvokki käy koulua Kannuksessa.

 - Minulle ostettiin vihreä koululaukku. Laukun kantoremmi ripustettiin pään yli oikealle olkapäälle, niin että laukku oli vasemman kyljen päällä. Isi neuvoi kulkemaan aina sitä puolta tietä, että laukku on tielle päin. - Todellakin! Siihen maailman aikaan poliisi ohjasi kävelijöitä käyttämään tien oikeaa reunaa.

Kannuksessa loppui tuuskaaminen kynttilöiden ja öljylamppujen kanssa. Iltahämärässä isi sanoi vain, että ”knapsahutasta siitä ovipielestä, niin näät lukia”.

Pitkästä aikaa voitiin kuunnella myös radiota. Kuka ei lähtenyt kirkkoon, istui kotona ja kuunteli jumalanpalveluksen radiosta.

 - Keto-orvokkina ja isoäidiksi varttuneena katson taakseni jääneitä metsäorvokin vuosia suuresti kiitollisena.

Ei ollut kumpikaan, ei pappi eikä poliisi, tietoisesti etukäteen suunnitellut tällaista perhekommuunissa elämistä. Jumalan johdatusta on ollut tuo ruokapöytäkeskustelusta alkanut, vuoden kestänyt perheyhteys, josta kuitenkin rakentui elämänmittainen ystävyys, ja jonka vaikutukset näkyvät yhä.

Pienten alkujen päivät ovat ohjanneet elämäni suuntaa vahvasti. Se luonteva avoimuuden, rehellisyyden ja luottamuksen ilmapiiri, jossa sain kasvaa, on varmasti antanut minulle rohkeutta elää seurakuntayhteyttä omana itsenäni ja toimia tehtävissä, joita olen saanut, niin luottamushenkilönä kuin vapaaehtoistoiminnassa. Seurakunnan ympäröimänä olen kokenut sekä hoitavaa lepoa että virkistymisen keitaita. Pettymyksiäkin on tullut, mutta niihin ei ole tarvinnut juuttua.

Usko on minulle kokemuksellista yhteyttä elämääni ohjaavaan suureen tarkoituksenmukaisuuteen, Jumalaan. Se on kuin telttavaate, jonka suojassa saan kasvaa. Jeesuksen esikuva rakkaudesta kutsuu palvelemaan, keskeneräisenäkin. Jumalan hoidossa saan olla vastaanottava ja luottaa itseni hänen varaansa. Vaikeuksissa on turvallisuus siitä, että en ole yksin ja hukassa.

Lähimmäiseksi minut on luotu.

Herra, elämääni valvo,
etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.

Herra, auta aina, etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje, askeleeni ohjaa,
etten väisty, milloin kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra,
armossasi kasvaa, olla ihminen.
VK 509

Talitintin ja metsäorvokin yhteinen laulu alkaakin olla vain loppusoittoa vaille.