Pienten alkujen syksyiset päivät  – Titityy!

kahden ullavalaisen, talitintin ja metsäorvokin dialoginomainen syyslaulu

Hämäränä alkava opintie

Titityy! Syksy tuo meidät talvilinnut taas talipalan toivossa pihapiiriin. Koulu alkaa, Orvokista tulee ekaluokkalainen. Lintuperspektiivistä katsoen hänellä on koulumatkaa vain pyrähdyksen verran. Opettaja on vasta kilistänyt kelloaan koulun alkamisen merkiksi ja oppilaat kadonneet ovesta sisään, kun pappilan koivukujalla jo vaeltaa pikkusisko nyyhkyttäen koululle päin.

Ei, ei hän ole koulusta myöhästynyt. Hänellä on ikävä kouluun kadonnutta siskoaan. Hän lyyhistyy portinpylvään juureen odottamaan, että välitunti alkaisi ja isosisko tulisi hetkeksi ulos. Äitikin siinä käy lohduttamassa ja ehdottamassa kotiin palaamista. Odotitko sinäkin välitunnin alkamista, metsäorvokki?

― Odotin! Ja välitunnin päättymistä pelkäsin. Kun kello taas kilisi, vilkutin siskolle reippaana ”hei, hei, mene nyt kotiin sisälle”, vaikka minuakin itketti. Takkia riisuessani vielä ikkunasta seurasin, lähtikö sisko vai jäikö odottamaan uutta välituntia. 

Mustavalkoinen, vanha kuva Ullavan koulusta.

Koulussa oli pelkästään hämärää. Oppituntien valonlähteenä oli pulpetin mustepullon koloon istutettu, kotoa tuotu kynttilä. Hämärää oli minulle sekin, miksi koulussa pitäisi osata tavata sanat tai puhua papattaa kaikkien kirjainten nimet jossakin kummallisessa järjestyksessä, aa, dee, ee, gee... Minähän osasin jo lukea kokonaisia sanoja sanomalehdestä, satukirjoista ja aapisen kertomuksista. Mieluummin olisin leikkinyt siskoni kanssa.

Kotona äiti ihaili aapistani, mutta minä marisin kirjaimien hokemisesta.

―  Haesta tähän Pikku-Marjan eläinkirja, niin kahtotahan, neuvoi isi. Nämähän sinä osaat kaikki.

Aloitettiin. Aa, aa, ankka... Bonzo, pieni leikkihauva..., Pelle, pässi päkäpää..., Röh, röh, sanoo isosika..., Surrur, kärpäsmuori veisaa..., Äkäinen on vuohipukki..., Öö, öö, mölyää härkä sarvipää...

Ahaa! Oivalsin, että minun tarvitsee koulussa vain hiljaa mielessäni kääntää

tämän kirjan sivuja järjestyksessä ja sanoa ääneen jokaisen runon kirjain. Juppe-koira – J, Koppakuoriainen – K, Lumikki-lehmä – L, Mehiläinen – M.

Huomasin senkin, että Pikku-Marjan runoissa oli enemmän kirjaimia kuin koulun aapisessa. Bonzo, Cot, cot kanat kaakattaa ja Fiuu, lentää pääskynen.

―  Kun kirjaimet laitetaan tämmöiseen järjestykseen, niin niistä tulee aakkoset, opasti isi lopuksi.

Kyllä opettaja nyt yllättyy!

Kaksi aapis kirjaa pöydällä.

Titityy! Lokakuussa sataa lunta, paljon lunta. Pihalla lapsijoukko, pappi ja poliisi rakentavat lumiukkoa. Siitä tulee niin korkea, että lapsilta on pudota lakit päästä, kun he kurkottaen katsovat, miten pitkät miehet yhteistuumin napsivat ukolle hiilihampaita suuhun ja nappeja takkiin. Hatukseen ukko saa kattilan, kaulaansa papin arkihuivin. Toiseen käteen asetetaan lasten pappan sitoma risuluuta ja toiseen, oih!, kauralyhde meille pihalinnuille.

―  Tuon muistan aina. Oli minun syntymäpäiväni, hihkaisee metsäorvokki. Illalla riippui hellan päällä narulla pitkä rivi märkiä lapasia kuivumassa.

Isi innostui Tapanin kanssa myös tutkimaan Ullavan kirkonkirjoista oman isänsä 1600-luvulle asti ulottuvia sukujuuria. Samalla selvisi myös, miten Asmunti on sukupolvien saatossa jakaantunut ja miten meidän sukunimemme on siitä aikojen vaihtuessa muotoutunut.

Sukulaistaloissa käydessämme opin tuntemaan serkkuja, tätejä ja enoja. Jonkinlainen käsitys sukupolvien ketjusta alkoi rakentua. Hautausmaalla kulkiessa tutkin hautakiviin kirjoitettuja nimiä, kyselin ja sain tietoa esivanhempieni elämäntapahtumista.

Lukkarin muorin, Amalia Ågrenin haudalla pysähdyttiin myös. Siinä isi kertoi mielellään, kuinka hän oli laulanut muorille pikkupoikana.

Ullavan hautausmaalta.

―  Opinpolkuni alun hämäryydestä huolimatta minusta on kuitenkin tullut elinikäinen oppija, kommentoi keto-orvokki.

Hämärän koulun purkaminen ei ole jäänyt harmittamaan. On tosin nostalgista ajatella, että samanlaisessa hämäryydessä kuin minä, olivat aikanaan käyneet  kansakoulua myös oma äitini ja Laineen lapset, Veikkokin, tuo valojen ja varjojen kuvaamisen taituri. Uudessa, hänen taiteilijanimeään kantavassa koulussa on niin ulkoiset kuin henkiset edellytykset kasvattaa maailmalle uusia ullavalaisia suurmiehiä ja -naisia.

―  Oppimiskäsitykset ja käsitykset lapsesta oppijana ovat minun koulun aloittamisvuosistani moneen kertaan muuttuneet, jatkaa keto-orvokki. Aapiseni tekijä Aarni Penttilä on aikanaan edustanut hyvin edistyksellistä, kokonaisopetuksellista näkemystä. Hän kehottaa kuitenkin aapisensa jälkisanoissa opettajia malttiin muutosvauhdissa ja muistuttaa: ”Oppikirjat vaihtuvat sukupolvesta toiseen, jopa paljon nopeamminkin, mutta olisi outoa, elleivät äidit ja isät olisi aikoinaan saaneet oppia mitään sellaista, joka ei kelpaisi vielä heidän pienokaisilleenkin.”

Niinpä. Äitini löysikin aapisestani samoja loruja ja eläinsatuja, joita itse oli koulussa oppinut. Löytyi esimerkiksi loppumaton loru Onnimannista. Lorusta tuli suosikki, jota pyydettiin äidiltä aina, kun teki mieli nauraa.

Sukupolvelta toiselle siirrettäväksi kelpaa edelleen myös hengellinen perintö, laulut, virret ja ikuiset kertomukset. Ne mahdollistavat lapsen pohdintaa sanoittamalla ihmisen elämää ja jumalasuhdetta monenlaisista näkökulmista.

Lapselle oppimisen iloa tuottavat sekä konkreettiset, toiminnalliset tulokset, että myös pohdintojen tuloksina syntyvät oivallukset.

Alku työn kaunistaa – lopussa kiitos seisoo, neuvoo aapiskukko. Älkäämme väheksykö pienten alkujen päiviä.

Kaikki pääoksansa, jotka puulla on,
se versoo heti ensimmäisinä vuosina rungostaan,
niin että myöhemmin tarvitsee vain kasvaa.
Samoin on ihmiseen jo varhaislapsuudessa
istutettava kaikki se,
millä hänet halutaan varustaa elämäänsä varten.

Comenius 1657