Pienten alkujen kevät - Titityy! 2

― Kahden ullavalaisen, talitintin ja metsäorvokin dialoginomaisessa laulussa on tällä kertaa kaksi kesäistä säkeistöä.

Kuva: Anne Salo

 

Kuoleman kohtaaminen

Titityy! 
Kesän tullessa siirryn pappilan pihamaalta metsämaille pesimään. Silloin tällöin ruuanhakulennoilla, ja muutenkin, pistäydyn seurailemaan lasten leikkejä pappilan ruohikolla. Peippopariskunta on valinnut pesäpaikan koivukujan lehvistöstä.
Eräänä aurinkoisena alkukesän aamupäivänä lasten äänet pihalla äkkiä hiljentyvät. Siinä he kaikki neljä katsovat ruohikolla liikkumatta makaavaa peippoisää. Mitä nyt? Kerro, metsäorvokki!
- Isi, isi, peipponen makaa maassa. Onko se kuollut?
- Syöjähämpä ny ensiks, sanoo isi lohtolaisittain. Kahtotahan sitte. Jos se on vain pökerryksisä ja tokenee.

Syötiin, mutta ei ollut peippo tokeentunut. Haettiin keittiön puulaatikon kannelta valkoinen pahvilaatikko, jolla juuri oli tuotu pikkuveljelle uudet kumisaappaat kaupasta. Kiedottiin vainaja saappaiden ympärillä olleeseen silkkipaperiin, laskettiin arkkuun ja suljettiin kansi.
Isi ryhtyi haudankaivajaksi, haki lapion, nosti ensin papinkanslian nurkalta, linnun löytöpaikan kohdalta, syrjään kauniin ruohoturppaan, kaivoi arkulle sopivan kuopan ja käveli lapioineen pois.

Ullavan pappilan kivi -kuvassa myös blogistin kukkapiirros 6-vuotiaana.Minä ryhdyin papiksi ja messusin: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 
-  Aamen, aamen, aamen, vastasi koko kolmiääninen seurakuntani.

Lauloikohan Tapanikin, ainakin hän katsoi meitä vakavana papinkanslian ikkunasta.
Sitten otin arkun syliini, asetin sen hautaan ja ripottelin arkulle multaa: Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman...
Koolla oleva seurakunta lapioi kaikin käsin haudan umpeen, päällimmäiseksi asetettiin ruohoturpas.
Loppuvirreksi ilmoitin seurakunnalle meidän iltarukouksen, jota isin kitaran säestyksellä olimme oppineet laulamaankin. Levolle lasken, Luojani, armias ole suojani.  Aamulla jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.
Itkettiin ja poimittiin maakellarin katolta kimppu kissankelloja haudalle. Oli niin sääli peippoperhettä, jonka isä ei enää koskaan tulisi kotiin tuomaan poikasilleen ruokaa.

Seuraavana aamuna, jo ennen aamupuuroa ja hiusten letitystä juoksin haudalle. Ei ollut peippo noussut vuoteestaan, Taivaan Isä oli siis ottanut sen tykönsä taivaaseen. Sitä mieltä oli äitikin.

Anne Salolta saatu kuva pappilan aitasta sai keto-orvokin hypähtämään ilosta ilmaan. Miten voikaan kuva herättää muistoja! 

Kivet ruohikolla herättivät jalkapohjieni lihaksiin tallentuneen kinesteettisen muiston: Minä seisoin pappina paljain jaloin lämpimällä kivellä, kun hautasimme peippoa. Piti ihan kysyä, onkohan nuo kivet olleet tuossa aina.
- Ainakin koko minun asumisaikani, Anne vastasi.
Metsäorvokki minussa innostui kuvittamaan muiston.

Vanhemmuuden ja vastuun jakamista

Titityy!
Kun pyrähdän pihassa heinäkuussa, huomaan, että myös Annikki-rouva on muuttanut pappilaan asumaan. Hän kulkee varjoisalla koivukujalla, nukuttaa Annikki-vauvaa sylissään ja peittelee hänet sitten vaunuihin. Saunalla pestään pyykkiä. Lakanat lepattavat jo pyykkinarulla.

Nyt ei ole sisälläkään hämärää, vai mitä, metsäorvokki?

- Kesän ajaksi me salissa nukkujat pääsimme vinttihuoneeseen asumaan. Sen ikkunasta oli ihana katsella ulkona tuulessa lainehtivaa, sinisenään kukkivaa pellavapeltoa.

Annikki ja Tapani asettivat häälahjaksi saamansa pyöreän ja kiiltävän pikkupöydän salin ikkunoiden eteen. Pappilassa pidettiin lauluseurat. Saliin kokoontui väkeä kyliltä, seurakuntalaiset toivottivat papinrouvan tervetulleeksi Ullavaan ja onnittelivat vasta vihittyä pariskuntaa.
Tapani, Annikki ja isikin puhuivat seuroissa ja isi ehdotti veisattavaksi Jos huonetta ei rakenna Jumala auttajamme... Se oli jo silloin meidän perhevirsi. Mit' useampi pieni suu on läsnä pöydässämme, sen paremmin myös raikahtuu ylistys keskellämme.
Seuroissa tarjottiin kahvia ja pullaa. Kissankieliäkin leivottiin. Äiti tiesi, mistä lainata kuppeja, että riittivät.

Kissankieli-leivonnaisia leivinpaperin päällä.

Ja nyt, kun talossa oli kaksi emäntää, alkoi kehittyä sellainen käytäntö, että ruokaa tehtiin yhdessä, mutta silloin tällöin nuoripari vetäytyi omaan huoneeseensa syömään ja yksi lapsi vuorollaan pääsi sinne mukaan.
Meille enemmän tai vähemmän hampaattomille lapsille oli tullut tavaksi yhteisessä ruokapöydässä tarjota epäilyttävät lihanpalat Tapanin lautaselle ”syö sinä nuo räntyt”-pyynnöllä. Tapani ei nurissut, vaan söi tyytyväisenä.
Olisiko ollut aikuisten keksimä vastajuoni, että kun tarjolla oli jollekin lapselle vähän vastahakoinen ruokalaji, niin juuri hänet kutsuttiin Annikin ja Tapanin ruokapöytään syömään. Minun oppimishaasteeni oli silakkalaatikko.

Kesäiltoina aikuiset keskustelivat ja veisasivat keittiössä pitkään. Äiti siinä samalla kutoi kasvaville lapsilleen lapasia tulevaa talvea varten ja isi veisteli 2-vuotiaalle pikkuveljelleni puuhevosta, jonka hän saisi joululahjaksi.

Unohtumattoman ihanaa oli, kun joinakin iltoina neljä aikuista luki neljälle lapselle, kullekin omaa kirjaa. Ja sai istua sylissä.

Kun oli lauantai-ilta, Tapani luki ennen iltavirttä meille saunapuhtaille raamatustaan seuraavan sunnuntain evankeliumitekstin. ”Nottas tiärättä, mit on tuloos.”
Kirkossa käytiin jo perhekuntana, jotkut aikaisin edellä, toiset myöhemmin perässä. Meillä oli oma vakituinen perhepenkki virsitaulun puolella käytävää.  Annikki istui nyt Tapanin kanssa saarnatuolin portaiden vierellä.
Äiti, joka useimmiten joutui jäämään kotiin vauvanhoitoon, sai kirkkokuulumiset sunnuntain päiväkaffilla.
Aikuiset puhuivat joskus saarnasta niin innostuneina, että kaffi jäähtyi. Jos isi oli kirkossa huomannut, että lapsilta oli ollut jonkun virren sävelmä vielä ”vähän hakusalla”, niin veisattiin sitä tutummaksi.

- Keto-orvokki silmäilee näitä kesäisiä säkeistöjä tietoisena, kuinka tärkeitä roolileikit ja aikuisten niihin antamat roolimallit ovat lapsille.

Kuuden ikävuoden paikkeilla lapsi alkaa havaintojensa pohjalta pohtia elämän suuria ilmiöitä, kuten kuolemaa, avaruutta, hyvyyttä ja pahuutta. Perimmäisten kysymysten äärellä voivat lapsi ja aikuinen olla yhdessä myös neuvottomina ja vailla vastausta, opettelemassa, että elämä ei kaikilta osin ole ihmisen hallinnassa.
Raamatun kertomukset ovat uskonnon äidinkieltä. Ne antavat lapselle virikkeitä pohdintaan ja rakennusaineksia hänen eettiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä.

Kuva: Anne Salo

Katso tästä lisää Anne Salon kuvia Ullavan pappilasta.