Minä kirkkoon vai kirkko minuun istutettu

Filosofisesti on sanottu, että ihmisen pitäisi oikeastaan kulkea elämässään eteenpäin peruuttamalla, selkä edellä. Miksi kummassa?
Näinä aikoina, kun tulevaisuus on sumuinen ja sinne katsominen tuottaa epävarmuutta, katseen suunnan kääntäminen näyttääkin tuttuja maisemia ja kokemuksia, joista olemme selvinneet. On eheyttävää pohtia ja kerrata, mitä merkkejä ja merkityksiä taakse jäänyt elämä on meihin jättänyt.
Kasvava kaipaus Herran huoneeseen johti minut muistelemaan varhaisimpia kokemuksiani seurakuntayhteydestä ja jumalanpalveluksista Kannuksen kirkossa.
Tule mukaani, kun lähden nyt muistoissa kulkemaan taaksepäin yhtä oman elämäni merkityksellistä polun pätkää.

Isäni ensimmäinen työpaikka hänen palattuaan sodasta oli Kannuksessa.  Asuimme poliisikonttorilla ja siellä perheemme kasvoi kolmella lapsella. Vanhempani lauloivat kirkkokuorossa. Kaikkein varhaisimpia muistoja kahden ihmisäänen suloisesta harmoniasta ovat iltahetket kotimme keittiöstä: Äiti tiskaa, isi nostelee kauhan varrella astioita tulikuumasta huuhteluvedestä kuivausalustalle. He laulavat onnellisina toisistaan ja harjoittelevat  stemmojaan kuoroharjoitusta varten. Siinä hoituvat samalla sekä perheen että putkassa illastaneiden tiskit.

Minusta on poliisikonttorin pihamaalla otettu kuva, jota lapsena melkein nolotti  katsoa. Siinä tyttö istuu kirkon tapulintorni päässään!
Myöhemmin olen löytänyt kuvasta paljon symboliikkaa. Jo 1½-vuotiaana on minulla ollut isien kirkko pipona, varmuuden vuoksi vielä rusetilla kiinni solmittuna. Ilmeestä päätellen pipo ei edes kiristä!
Minä kirkkoon vai kirkko minuun istutettuna.

Mustavalkoinen lapsuuskuva Orvokki Sainiosta.

Kristillisen kotiperinnön ohella on Kannuksen rovasti Juhani Vuorisella ollut ratkaiseva merkitys sille, että seurakunta on edelleen minulle kuin koti, jossa minulla perheenjäsenen tavoin on oma paikkani ja tehtäväni.
Rovasti-setä Vuorinen, niin me häntä kutsuimme, kastoi kaikki pikkusisarukseni kodissamme. Isäni kertoo muistelmissaan, kuinka olen 3-vuotiaana esitellyt rovastille uuden pikkusiskoni ja hänen mekkonsa, ja kuinka rovasti on sanonut panneensa sen jo merkille, ja että vauva on hänen mielestään kuin pieni enkeli!

Kannuksen kirkon saarnastuoli ja alttari.Kirkossa istuimme useimmiten kirkkokuoron penkeillä urkuparvella, me lapset vanhempiemme vieressä tai sylissä. Sieltä olikin hyvät näköalat ihailla kirkon kauneutta. Minä istuin yleensä bassojen joukossa aivan urkupillien edessä. Seurasin, kuinka kanttori Väinö Pirinen vahvalla temperamentillaan veteli urkujen tappeja, sormet loihtivat esiin erilaisia äänten värejä, jalat juoksivat jalkion polkusilla ja urkupillien värinä tuntui selässäni.
Kiinnostuneena seurasin virsitaulun kääntymistä ja etsin sopivia numeroita pikkusiskoilleni vanhanvuotisista poliisikalentereista, joista he veisasivat.

Lapsen korvillani kuuntelin rovasti-sedän julistamaa synninpäästöä: Vuoret pläiskykööt, ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta pläisky, eikä minun  rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun Jumalasi. Sen varmempaa vakuutta syntien anteeksi saamisesta ei ole eikä tule!

Joka sunnuntai veisatun rovastin saarnavirren, Kirkasta, sä itses meille, Jeesus, ristis muodossa..., olen osannut kauemmin kuin mihin muistini yltää. Ihmettelin viimeisen säkeistön salaperäisiä sanoja: Jos et huuda kiitostansa, huutavat jo kivetkin!
Kun juopot huutelivat kirosanoja putkassa niin, että putkankäytävä kaikui, sanoi isi harmistuneena, että siinä nyt kivetkin huutavat.

Joskus kirkossa vihittiin jumalanpalveluksen jälkeen hääpareja avioliittoon. Heitä saattoi olla siinä samalla kertaa useampikin. Jokaiselta parilta rovasti toki kysyi, tahdotko?, mutta Herran siunauksen hän luki lopuksi kaikille yhteisesti kääntyen vuorotellen jokaiseen pariin päin, niin että kukin sai siunauksen säkeistä osansa: Siunatkoon teitä –  varjelkoon teitä – valistakoon kasvonsa teille –  … 

Kirkosta lähtiessä käytiin aina tervehtimässä tapulin portailla odottavaa puuäijää. Se rinnuksissa oli aivan samanlainen läppä kuin kotona  kahvipannussa. Nuorin lapsista ylettyi isin sylistä avaamaan sen. ”Noukka auki”, hän sanoi ja vuorollamme kurkotimme kukin pudottamaan kolikkomme aukosta. Muut kuuntelivat korva kiinni puuäijässä, kuinka raha kilahti perille. ”Noukka kiinni”, sanoi sitten nuorimmainen.

Jonakin pyhänä olimme tavanneet rovastin kirkkopihalla ja hän oli sanonut isällemme, että jos kirkko on joskus niin täynnä, että lapset joutuisivat seisomaan, niin tuo heitä sakastiin. Tulikin sitten sellainen pyhä. Rovasti ohjasi minut ja sisareni  istumaan suntion penkkiin sakastin oven suuhun saarnatuolin puolelle kirkkoa ja sanoi, että suntio voi tänään istua virsitaulun vieressä. Siinä me sitten siskon kanssa veisasimme koko jumalanpalveluksen alusta loppuun. Kirkko olikin aivan uusi elämys siitä suunnasta katsottuna.

Helmikuussa 1951 olimme ankaran kylmänä pakkassunnuntaina koko perhe Kannuksen kirkossa saattamassa rovasti Juhani Vuorista haudan lepoon. Albumissani on kuva arkun hautaan laskemisesta. Kirkon huuruisesta ikkunasta katsoo ulos 6-vuotias surullinen tyttö, joka tajuaa menettäneensä tutuksi tulleen, turvallisen ja hymyilevän ystävän.
Hautajaisten jälkeen meidän perhe muutti Ullavaan. Se, miten laki ja evankeliumi asuivat Ullavan pappilassa ja miten juurtumiseni seurakuntaan siellä vahvistui, onkin sitten toinen tarina. – Kannattaa odottaa.

Kiitos matkakumppanuudesta, lukijani. Pysähdytään tähän.
– Kysyt minulta, mikä sitten on ollut näiden ensimmäisten ikävuosien merkitys elämässäni.
Tänään, 70 vuotta myöhemmin, on rovasti-setä Vuorisen muisto minulle kuin Raamatun kertomus lapsia luokseen kutsuvasta Jeesuksesta. Tulin nähdyksi, tulin siunatuksi, olin täysiarvoinen seurakuntalainen. Rovasti oli minulle seurakunnan kasvot, ystävällinen ihminen, turvallisuutta, luottamusta ja kiintymisen halua virittävä.

Selkäytimeeni juurtunut saarnavirsi 250 säilytti virsikirjauudistuksessa numeronsa, sanat kyllä väljähtyivät. Niin väljähtyi uudessa raamatunkäännöksessä myös imperatiivinen synninpäästön vakuutus, vuoret väistykööt, konditionaaliseksi vaikka vuoret järkkyisivät. Haluan säilyttää itselläni lapsuuteni rovastin vahvan virren ja hänen ”pläiskyvän” vakuutuksensa. Uskon, että Jumalan armo ei minusta väisty.

Liputan vahvasti jumalanpalvelusmusiikin puolesta. Se tavoittaa kaiken ikäiset, yhdistää kielet ja kulttuurit. Urut soittimena kiehtovat minua yhä ja urkumusiikkia kuuntelen helposti yhden maratonin verran, kunhan saan seurata silmilläni urkurin soittoa. Oli elämänvaihe, jossa harkitsin jopa kanttorin opintoja.
Kuorolaulu on edelleen harrastus, joka paitsi tekee mieleni iloiseksi, antaa oppimisen haasteita ja mahdollisuuden palvella jumalanpalveluksissa. Harras pyyntöni rukoukset kuulevalle Jumalalle on, ettei koronatauko nujertaisi Johannakuoroa, jonka laulusiskoja, yhteenkuuluvuutta ja hengellistä antia niin kaipaan.

Kannuksen kirkon vaivaisukko.Kannuksen puuäijästä tuli minulle elämänikäinen halikaveri. Itkeä piti, kun joitakin vuosia sitten luin lehdestä, kuinka julmasti sitä oli virantoimituksessaan tapulin portailla kohdeltu. Siellä se kuitenkin taas seisoo totisena saappaat jalassa muistuttamassa veteraaneista, isänmaasta, diakoniasta ja lähimmäisen auttamisesta roposellaan. Noukkaa sillä ei taida enää rinnuksillaan olla. Eipä ole sellaista minun kahvinkeittimessäkään.

Tämä Kaija Santaholman ottama kuva on Suomen vaivaisukkoja kattavasti esittelevästä kirjasta Vaivaisukot Tummatukka ja kirkonäijät.
"Ukon vakavuus ei ole estänyt jotakin iloista tyttöä antamasta sille suukkoa poskelle", kirjoittaa Santaholma, joka ystävällisesti antoi luvan kuvan julkaisemiseen.

Terveiset Kannukseen iloiselta isoäidiltä, joka siis ei olekaan puuäijän ainoa ihailija.