Loukkaantumista ja suuttumusta

Joskus suututtaa ja raivostuttaa. Sellaisissa mietteissä olen kirjoittanut alla olevan runon. On hyvä osata kertoa ja ilmaista suuttumistaan ja loukkaantumistaan, mutta osaako sen tehdä rakentavasti ja ystävällisestikin. Siinäpä haastetta! 
Majatalo on Must -illassa oli aiheena Mokasin – miten eteenpäin? Siinä mietin myös näitä kommunikoinnin haasteita ja kompurointeja tämän runon pohjalta. 

Efesolaiskirjeen 4. luvussa annetaan ohjeita uuteen elämään. ”Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toisillenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.” Ef. 4: 25-26.
 
Kun on jotain hampaankolossa, sen saa sanoa rehellisesti ja tunnekin saa näkyä. Samalla voi olla kuitenkin ystävällinen.  Saa suuttua ja vihastua, mutta pitää toimia niin, ettei vahingoita eikä ainakaan tahallaan loukkaa toista. Ja kun tulee ylilyöntejä, saa pyytää ja antaa anteeksi. Niin helppoa, mutta samalla niin vaikeaa! 

Saahan joskus huutaa ja kirota
maahan heittäytyä, ei ylös virota
maan alle painua, jättää vain sikseen
ei laskea kymmeneen, ei edes viiteen 
painukoot hiiteen, alkakoot laputtaa, 
kaikki typerät, jotka vain olalle taputtaa. 

Ei suuttumus katoa, voin ärräpäät päästää
en pahaa pois patoa, sisälle säästä, 
vihasta vapisen, kapinoin, napisen
haluaisin repiä, kaluaisin luuksi 
muuttaisin muuksi hiljaisen hymyilyn
teennäisen kiltteyden takana lymyilyn.

Kestänkö itsessä pimeän puolen
kun kiehun ja kohta kai kiukkuuni kuolen
ja riehun, en pelkomielellä hillitse itseäni, 
vaan selkokielellä vimmaisen vihani ilmaisen
ilmoille kiljaisen pohjalta sieluni kaivon 
huudon ja itkun, alkukantaisen raivon. 

Sietääkö Jumala vihaista lastaan
kun kapinoin ja panen vastaan?
Kai Luoja luotunsa tuntee ja tietää
minua sietää, kun horjun ja kaadun
saan olla ja jäädä, ei torju hän, pois luotansa häädä.
Jos meneekin yli, on turvana Jeesuksen syli.

Vihainen nainen kädet nyrkissä ja hampaat irvessä.