Kuorolaisen kynästä – Paluu perustehtävän äärelle

Aivan tavallinen sunnuntaiaamu. Kello on puoli kymmenen ja astelen kirkkopihan polulla kohti kirkon ovea. Alkavan kevään auringonsäteet yrittävät lämmittää poskia edellisen pakkasyön jälkeen talvisen viiman pörröttäessä hiuksia suuhun. Viimeiset (toivottavasti) lumet narahtelevat kenkien alla, muuten on hiljaista. Kävellessäni mietin, kuinkahan usein olen tässä astellut palvelustehtävääni kuorolaisena. Kaikki on niin tuttua. Avaan raskaan kirkonoven tietäen, että kaikesta tavallisuudesta huolimatta – tänään mikään ei ole tavallista.

Korona-virus. Ensimmäistä kertaa muistan kuulleeni asiasta uutisissa joskus tammikuussa. Eipä siihen sen kummemmin tullut kiinnitettyä huomiota. Kyseessähän on jokin, joka vaikuttaa jossakin kaukana. Tuolloin vielä elämä jatkoi normaalia kulkuaan, kuoron kahvipöytäkeskusteluissa puhuttiin käsitöistä ja kansallispuvuista, valmistauduttiin 400-ääntä konserttiin, opeteltiin laskiaissunnuntain ohjelmistoa ja suunniteltiin pääsiäisenajan palvelusvuoroja sekä kevätkonserttia, virkistysretkellekin olisi kalentereissa taas kesällä sijaa.

Kuten monen muunkin ihmisen, yhteisön ja yhdistyksen, myös kirkkokuoron toiminta loppui kuin seinään 16. maaliskuuta hallituksen asettamien rajoitusten jälkeen. On outoa, kun normaalisti harrastustoimintaa täynnä oleva kalenteri ammottaakin tyhjänä. Hyvin pian huomaa ikävöivänsä ”normaalia” elämää ja sosiaalisia kohtaamisia harrastusryhmissä. Itse ikävöin etenkin rakkaita kuoroystäviä, joista minulle on vuosien kuluessa muodostunut likipitäen toinen perhe. On outoa, kun ei viikoittain pääse vaihtamaan kuulumisia ja laulamaan yhdessä. Poikkeustilanteen vallitessa kaiken kiireen, epätietoisuuden ja huolen keskellä tuntuu hyvältä saada kuoroystävältä viesti messengeriin ”Kuinka sinä olet jaksanut?”

Tyhjä Kälviän kirkko.



Kirkon penkit avautuvat tyhjinä edessäni ja ovi kolahtaa takanani kiinni. Kanttori harjoittelee vielä virren säestystä, suntio asettelee puhelintaan paremmin keskilattialla olevaan jalustaan ja testaa, että jumalanpalveluksen striimaus seurakunnan Facebook-sivuille on valmiina alkamaan. Normaalista poiketen en kiipeä urkuparvelle, vaan istun kirkon etupenkkiin ja tervehdin kolmea kuoroystävääni, jotka myös istuvat kirkon etuosaan omille penkeilleen, turvavälit huomioiden. Mikään ei ole kuten tavallisesti: ei lämmittelyjä ja äänenavausta urkuparvella, ei viimehetken treeniä ja esityksen hiomista, ei supinaa vieruskaverin kanssa ennen jumalanpalveluksen alkua, ei esiintymisasun oikomista ja huivin asettelua. Tänään meistä jokainen laulaa omalla äänellään tuttuja ja oudompia virsiä. Tänään ei esiinnytä vaan jokainen laulaa kuten itsestä sillä hetkellä tuntuu. Vaikka meillä ei olekaan varsinaista kuororoolia jumalanpalveluksessa, saamme silti olla kuorolaisina juuri tässä hetkessä palvelemassa laulun lahjallamme ja toteuttamassa sitä, ehkä osittain jo unohtunutta, kirkkokuoron varsinaista perustehtävää eli tukemassa seurakunnan virsilaulua jumalanpalveluksessa. Poikkeustilanne on siis ohjannut kirkkokuoronkin palaamaan takaisin juurilleen.

Sitä vartenhan kirkkokuorot on aikanaan perustettu, tukemaan seurakunnan virsilaulua. Siitä on pikkuhiljaa sitten siirrytty yhä enemmän siihen, että kuoro laulaa päivän teksteihin sopivia lauluja. Ehkä aina ei muisteta, että olemme nimenomaan palvelemassa jumalanpalveluksessa, emme esiintymässä. Virsilaulukin alkaa olla unohtuvaa kansanperinnettä, kun on siirrytty laulamaan muita hengellisiä lauluja. Toisaalta, eipä niitä virsiä taideta enää koulussakaan opetella, mikä on harmi. Ehkä kuoronkin pitäisi laulaa niitä useammin.

Olen aina pitänyt virsistä. Muistan, kun aikanaan aloitin työni Kälviän seurakunnassa, olin iloinen kanttorin järjestämistä Virttä ja urkuja parvella -tilaisuuksista. Oli mukava kuulla virsien taustoista ja laulaa niitä yhdessä. Uusiakin tuli aina opeteltua. Yli kymmenen vuotta sitten aloitin myös virsimerkin suoritusurakan. Silloin suoritin kultaisen virsimerkin, jota varten oli osattava sata eri sävelmäistä virttä. Kaivelin äskettäin muistiinpanojani tuolta ajalta ja huomasin, että olin tuolloin laulanut 150 eri virttä. Vielä olisi siis matkaa siihen, että koko virsikirja olisi laulettu. Ehkäpä tuohon projektiin voisi taas innostua uudelleen, nyt kun siihen on taas paremmin aikaa.

Kuorossa laulaessa yritetään kehittyä niin laulajana kuin koko kuorona, ja yhteistä sointia haetaan joskus pitkäänkin. Kuoronjohtaja tekee työtä ja näkee valtavasti vaivaa viedäkseen kuoroa eteenpäin ja haastaessaan laulajia pyrkimään yhä parempiin ja parempiin suorituksiin. Yhä useammin saamme eteen upouuden kappaleen tai jonkin vanhemman vaativamman teoksen, jonka esityksessä onnistuttuamme koemme mielihyvää, riemua ja janoa uuden taas haastavamman teoksen opetteluun. Itselleni näistä onnistumisista on tullut tietyllä tapaa huumetta, ja haluan jatkuvasti lisää ja lisää. Rakastan sitä hyvänolon tunnetta, minkä saan siitä prosessista, kun epätoivoinen oppimattomuuden tunne vaihtuu oivaltamisen kautta onnistumiseen. Se on tunne ja olotila, jota on vaikeata kuvailla.

Kälviän kirkon alttariosa.



Vuosien treenaamisen ja jatkuvan itsensä kehittämisen rinnalla tuo jumalanpalvelushetki merkitsee minulle kuitenkin paljon enemmän kuin kaikki ne isot tilaisuudet ja konsertit, joissa olen saanut olla mukana esiintymässä ja joita varten on käytetty kymmeniä ja kymmeniä harjoitustunteja. Poikkeusoloissa jumalanpalveluksen toteutus on erilainen, mutta kuitenkin niin tuttu ja turvallinen. Se, että saan olla mukana sitä toteuttamassa, tuntuu merkitykselliseltä ja etuoikeutetulta. Jumalanpalvelus tyhjässä kirkossa, jossa on fyysisesti läsnä vain seitsemän henkilöä, on kaikesta huolimatta juhlava ja todella koskettava.

On levollista huomata, että vaikka tuntemamme maailma on myllerryksessä ja muutoksessa pysyy Raamatun sanoma siitäkin huolimatta ennallaan. Tuossa hetkessä koen, että päivän tekstit, saarna ja virret puhuttelevat minua toisella tapaa kuin aiemmin ja ammennan niistä eri tavalla uusia voimia tuleviin haasteisiin.

Laudoitettu polku metsässä.

Jumalanpalveluksen jälkeen vaihdamme kirkon pihalla vielä kuulumisia kuoroystävien kanssa. Ikävä yhteisen harrastuksen pariin on kaikilla valtava. Toteamme kuitenkin, että kyllä me vielä varmasti laulamme yhdessä, sitten kun sen aika taas on. Aurinko lämmittää, jostain kuuluu linnunlaulua, on ihan tavallinen sunnuntai.

Autossa kotimatkalla huomaan hyräileväni juuri oppimaani virttä:

”Jumalan haltuun anna nyt tiesi, tarpeesi ja Herran huomaan kanna surusi, murheesi.
Hän joka sinut loi, sinulle hengen soi, tarpeesi kaikki tietää. Hän auttaa tahtoo, voi.

Jos joudut epäilyksiin, kun murheet saartavat, niin Herran kädet yksin sinua kantavat.
Kaikissa vaiheissa on Herra turvana. Hänelle kiitos olkoon armonsa avusta!” (VK 389)