Pieniä kukkaihmeitä

Pieniä sinisiä kukkia.Minä olen huono kukkaihminen! Omat huonekasvini huojuvat elämän ja kuoleman rajamailla. Kastelen niitä liikaa tai liian vähän. Jotkut kuihtuvat valon puutteesta, varjoa kaipaavat nääntyvät liiassa auringossa. Nimeltä en tunne kuin aivan tavallisimpia lajeja sellaisia kuin pelargonia, saintpaulia tai rönsylilja, esimerkiksi. Minä kuitenkin pidän kukista. Nimettöminäkin ne ovat ihastuttavia.

Kotikaupungissamme olemme tänä kesänä saaneet iloita erityisen ihanista ja hyvin hoidetuista kukkaistutuksista. Upeat ruusut - ja mitähän ne muut komistukset ovatkaan nimeltään - keinuvat keimaillen kesätuulessa. Oi, kuinka itsevarmoilta ja hienoilta ne näyttävätkään. Aivan kuin valokuvamallit ne osaavat esitellä varttaan ja kukintoaan parhaassa mahdollisessa valossa ihailevia katseita keräten.

Käyn usein metsäkävelyllä. Etenkin tänä kesänä olen alkanut kävellessä katsella enemmän jalkoihini. Ehkä siksikin, että metsämaasto tuntuu muuttuneen kuoppaisemmaksi kuin aikaisemmin…

Olen kerran, jos toisenkin pysähtynyt ihmettelemään pienenpienten maanrajassa kasvavien kukkien kauneutta. Nämä varjossa kasvavat kukat näyttävät ujoilta ja vaatimattomilta.

Yksi kohtaamistani nimettömistä kaunokaisista muistuttaa aivan minikokoista päivänkakkaraa.  Sen terälehdet ovat sirot, varsi notkea ja sorea. Pienet kukankasvot kääntyvät sinnikkäästi kohti puiden oksien välistä suodattuvaa auringonvaloa. Ne ovat kiitollisia pienestäkin valonpisarasta. Kenties ne hiljakseen hyräilevät kukkien aurinkolaulua, ylistystä Luojalle.

Eräällä hylätyllä tontilla kasvaa pikkuruisia syvänsinisiä kukkakaunokaisia. Niitä on niin paljon, että kappale kesätaivasta näyttää tipahtaneen entiselle pihanurmelle. Nämä siniset kukat näyttävät pieniltä filosofeilta. Jumalan äidin väriin puetun - vaikka sitten kukkasenkin - voi helposti kuvitella mietiskelevän ja ihmettelevän elämänkysymyksiä syvällä sinisessä sydämessään.

Pienet, karut kolmannen luomispäivän ihmeet herättävät sympatiani. Ne eivät ole niitä kukkia, joita ääneen ihastellaan ja ihmetellään. Kuitenkin Luoja on punonut ne tärkeäksi osaksi isompaa kokonaisuutta, jossa kaikki ovat toinen toisistaan rippuvaisia.  

Vaikka en viherpeukalo olekaan, kukat ovat minulle monella tavalla merkityksellisiä. Eräänä iltana, kun en saanut unta, aloin mielessäni luetella harvojen tuntemieni luonnonkukkien nimiä: kissankello, mesiangervo, niittyleinikki, puna-apila, päivänkakkara…melkein pystyin aistimaan heinäkuisen hellepäivän ja valtoimenaan kukkivan ojanpientareen tuoksun. Siihen tuoksuun nukahdin. Kukkameditaatiossani oli rukouksen tuntu.

Pieniä valkoisia kukkia.