Lomapäiviä luostarissa

Valamon luostari.

Tämän vuotinen kesälomani kului pääosin kotinurkilla. Voimia vaatineen kevään ja alkukesän jälkeen kaipasin kuitenkin hetkeksi toisenlaiseen ympäristöön, paikkaan, jossa voisin levätä hiljentyen ja rukoillen, omaa sisintäni kuulostellen. 

Valamon luostari on paikka, jossa on aikojen saatossa rukoiltu paljon. Ehkä siitä syystä olen kokenut sen myös ympäristöksi, missä Pyhä koskettaa ja rukous muotoutuu luontevaksi osaksi päivärytmiä. Vietin Valamossa kaksi heinäkuista kesäpäivää. Luostari on myös paikka, jossa saa ihmetellä, joskus ihastua, joskus vähän hämmentyäkin toisen uskontokunnan periteistä ja tavoista ilmentää omaa uskonkäsitystään.

Olen kuullut sanottavan, että ortodoksikirkko on ”silmien kirkko”. On totta, että ortodoksisessa kirkkorakennuksessa näköaistia hemmotellaan. Monet ikonit, upeat kyntteliköt, ikonostaasin säihkyvä ja salaperäinen kauneus. Niiden katsomiseen ei silmä väsy. Ja vaikka tuhannetta kertaa pysähtyisin katsomaan samaa ikonia, ei sen itseensä kätkemä kertomus kulu tai tyhjene. Ikoni puhuu Kolmiyhteisestä Jumalasta sekä ikivanhoin että uusin sanoin.

Minulle Valamon pääkirkko on erityisesti tuoksujen kirkko. Kun heinäkuussa hikisen automatkan jälkeen astuin kirkon ovesta sisään, suitsukkeen ja tuohusten tuoksut tulvivat vastaan. Rauha ja hiljaisuus alkoivat tehdä tilaa minussa. Tunsin tulleeni perille.

Ortodoksikirkoissa palavat kymmenet elävät tulet. Tuohusten sytyttämisellä on merkittävä osa ortodoksisessa hartausperinteessä. Elävä liekki puhuu Kristuksesta ja rukouksesta.  Silloin, kun sanani tuntuvat hiipuvan kesken rukouksen, on lohdullista ajatella ortodoksiperinteen mukaisesti, että palava tuohus jatkaa rukousta vielä senkin jälkeen, kun omat sanani ovat loppuneet. 

Valamon luostarin hautausmaa on luonnontilainen. Kapeat polut kiemurtelivat sammalta ja mustikanvarpuja kasvavien hautojen lomassa. Monet puisista risteistä ovat lahonneita ja jäkälän koristelemia, mutta laatoista pystyy vielä lukemaan poisnukkuneiden nimet ja myös heidän roolinsa (ja mahdollisesti asemansa) luostarissa. Hautaan on saatettu muun muassa Jumalan palvelijoita, viitankantajia ja kuuliaisuusveljiä. Heitä ei ehkä enää kukaan ole muistelemassa, mutta Jumalalta he eivät ole hukassa.

Kirjailija Pentti Saarikosken hauta Valamon luostarin hautausmaalla.

Luostarin hautausmaalle on haudattu myös kirjailija Pentti Saarikoski, vaikka hän ei ortodoksi ollutkaan. Lukuisat ihmiset ovat muistaneen runoilijaa tuomalla haudalle erivärisiä kyniä. Tällainen tapa muistaa edesmennyttä ei taitaisi olla soveliasta evankelisluterilaisen kirkon hautausmaalla.

Osallistuin myös luostarin kirkossa pidettyihin rukoushetkiin. Ihmisiä kulki toimituksen aikana sisään ja ulos, jotkut kävivät sytyttämässä tuohuksen ikonin eteen, toiset viipyivät hetken ovensuussa katselemassa ja kuuntelemassa. Mikään ei häirinnyt tilaisuuden etenemistä. Liturginen lukeminen - resitointi – oli lähes hypnoottista. Jokainen soluni tuntui välillä värähtelevän Herra armahda -resitoinnin tahdissa. 
Ortodoksinen kirkkolaulu ja resitointi ovat vaikuttavaa kuultavaa. Olen kuitenkin kiitollinen Martti Lutherille virsilauluperinteestämme. Enkä pane pahakseni sitäkään, että oman uskontokuntani kirkoissa on penkit, joilla istua. 

Kesäisistä päivistä Valamossa jäi hyvä mieli. Luostari ympäristöineen lahjoitti minulle tervetulleen levon.