Artikkeli

Blogi - Bloggen

Kirjoittajat ovat seurakuntien työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Skribenterna är församlingsanställda och -bor.

Viestinnän vinkkeli - Mitä jälkeemme jää?

2.11.2013 | Aune-Inkeri Björkström

Pysähdyn usein lehtiä lukiessani kuolinuutisten kohdalle. Jos vainajan syntymävuosi on sama kuin omani tai tunsin hänet ainakin nimeltä, kuolema säpsähdyttää ja järkyttää - se tulee paljon lähemmäksi kuin jonkun tuntemattoman poismeno.


Entistä useammin huomaan ajattelevani kuolinuutisen tai -ilmoituksen äärellä: Tämäkö on se, mitä meistä jää jäljelle tähän maailmaan? Elämä - pitkä tai lyhyt - katkeaa äkillisesti tai vuosien sairauden murtamana. Lehteen laitetaan kuolinuutinen ja kuolinilmoitus, läheiset surevat, tuttavat ovat järkyttyneitä. Sitten kokoonnutaan hautajaisiin ja muistotilaisuuteen. Hautakiveen kaiverretaan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Muistot elävät läheisten mielessä pitemmän tai lyhyemmän aikaa. Muutama vuosikymmen, ja muistomme on haalistunut ja unohtunut kokonaan - ellemme jostain erityisestä syystä jää maamme tai kirkkomme tai kenties jopa maanosamme tai koko maailman historiaan.

Vaikka muistommekin katoaa, me emme katoa. Kuolema ei ole raukeamista tyhjiin vaan siirtymistä toiseen todellisuuteen. Jumala on luonut meidät ikuisuusolennoiksi.

Ajatukseni saivat vastakaikua, kun kuuntelin tänään pyhäinpäivänä radiosta Alatornion seurakunnan messua. Ylen radioimia jumalanpalveluksia tulee nykyisin kuunneltua vain arkipyhinä, kun sunnuntaisin voi kuunnella kirkonmenot kotikirkosta Radio Dein kautta. 

Alatornion kirkkoherra pohti saarnassaan hyvin henkilökohtaisia. Mitä tapahtuu, kun tieto hänen kuolemastaan leviää: "Martti Puontila on kuollut." Hän pohti myös kuoleman ajankohdan merkitystä: mitä jos hän olisi kuollut parikymmentä vuotta sitten ja jättänyt jälkeensä vaimon ja neljä pientä lasta - tai jos hän kuolisi nyt - tai vasta vanhana ja dementoituneena.

Kertoipa kirkkoherra Puontila senkin, että hänellä ja vaimollaan on tapana joka pyhäinpäivä käydä läpi käytännön asiat ja toiveet kummankin kuoleman varalta, aina arkusta, kukista ja hautapaikasta siunauksen toimittavaan pappiin asti.

Kuulostaako makaaberilta nykymaailmassa, jossa kaikki kuolemaan liittyvä halutaan piilottaa ja eristää arkielämästä? Minun mielestäni kuolemasta puhuminen on tosi rakkautta ja realismia. Muistan, että jossain avioparitapahtumassakin rohkaistiin puolisoita puhumaan keskenään kuolemastaan. Olemme toteuttaneet sitä mieheni kanssa ainakin miettimällä siunaustilaisuuksiemme raamatuntekstejä ja musiikkia. "Tuo pitää laulaa minun hautajaisissani", saatamme sanoa jostakin koskettavasta virrestä tai laulusta.

Puontila esitti saarnassaan myös ajatusleikin: Mitä tekisin, jos saisin tietää, että minulla on enää kuukausi elinaikaa? Mitä haluaisin vielä tehdä, kenet vielä tavata? Miten pystyisin luopumaan elämästä? Mitä sanomatta jääneitä sanoja haluaisin lausua läheisille?

Siitäkin minulla on kokemusta, tai pikemminkin aavistusta. Kymmenisen vuotta sitten kuulin lääkärin suusta sanat: "Varaudu siihen, että se voi olla pahanlaatuinen." Muistan, miten vastaanotolta kaupungille mentyäni kuljin Hämeenlinnan torilla kuin unessa ja ihmettelin, että muut ihmiset vain jatkavat arkisia puuhiaan. Minun maailmani oli hetkessä muuttunut. "Se" ei ollut syöpää, ja selvisin pelkällä leikkauksella. Mutta sen tuoma terveellinen pysähdys ei toivottavasti unohdu.

Saarnamies sanoikin, ettei tuollainen ajatusleikki ole kuoleman vaan elämän harjoittelua. Parhaimmillaan se voi auttaa ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää ja mikä on elämän tarkoitus. Olenko ollut siunaukseksi? Mitä minusta jää jäljelle? Mistä minut muistetaan?

"Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi", lauletaan ortodoksisessa troparissa (mikä hauska sana!), joka löytyy myös luterilaisesta virsikirjasta (numero 90). Lupaus iankaikkisesta elämästä on kristillisen uskomme suurin lahja. On turvallista uskoa elämänsä kuoleman voittajan käsiin.

Martti Puontila muistutti myös vanhasta sanonnasta: "Viimeisessä paidassa ei ole taskuja." Se toi mieleeni kaskun, jonka mukaan poikkeuksiakin on:

Olipa kerran rikas, hurskas mies, joka tiesi kuolevansa pian. Ongelmana oli, että hänen oli tavattoman vaikea luopua suuresta omaisuudestaan. Hän pyysi ja aneli Jeesukselta, että saisi ottaa taivaaseen mukaansa edes jotain omaisuudestaan. Lopulta Jeesus heltyi ja antoi miehelle tämän poikkeusluvan. Niinpä mies vaihtoi omaisuutensa kultaharkkoihin.

Kun kuoleman hetki sitten koitti, mies saapui taivaan portille painavan repun kanssa. Pyhä Pietari kummasteli kantamusta ja pyysi miestä avaamaan reppunsa. Pietari hämmästyi: "Mitä ihmettä, katukiviä??!!"

 

Alatornion seurakunnan pyhäinpäivän messu on muuten kuultavissa vielä viikon ajan Yle Areenassa. Klikkaa linkkiä ja kuuntele!  

 

Ei kommentteja "Viestinnän vinkkeli - Mitä jälkeemme jää?"

Kommentoi "Viestinnän vinkkeli - Mitä jälkeemme jää?"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

Tällä toimenpiteellä pyritään estämään lomakkeen käyttö roskapostitukseen.

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.

 
 

Viimeisimmät kirjoitukset