Artikkeli

Blogi - Bloggen

Kirjoittajat ovat seurakuntien työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Skribenterna är församlingsanställda och -bor.

Vapaaehtoisena - Päiväkerhossa, paluumatkalla menneisyyteen

4.4.2016 | Tuula Kailajärvi

Seurakunta olemme me - vai joku muu kuin minä? Jos vastaan me, silloin olen vastuullinen toimimaan yhteisen seurakunnan parhaaksi omilla lahjoillani.
Raamatunkohta "Sallikaa lasten tulla minun tyköni" puhuttelee minua. Pyhäkoululaulut ja lasten virret ovat rakkaita, niitä automatkoila tapailen. "Jeesus sanoi: Sallikaa lasten luoksein kiiruhtaa. Ja Hän siunasi sitten heitä näin, näin ja näin."


Oman perheen perustaminen ja ensimmäisen pienokaisen syntymä antoi lapsityölle erityisaseman sisimmässäni. Pyhäkoulunopettajana toimiminen oli palkitsevaa, taustana oma arvostukseni. Eräs hankala piirre siihen sisältyi - pyhäkoulu oli siihen aikaan aina sunnuntaiaamuisin. Meille maatalousyrittäjinä sunnuntai oli ainoa pitempien aamutuntien vapaa. Oma jaksaminen äitinä ja emäntänä oli tuohon aikaan tiukilla, ja sunnuntain lepo toivottu.

Olin suorittanut kunnallisen perhepäivähoitajan kurssin antamaan taitoa omien lasteni kasvattamiseen. Jollakin tavalla halusin myös käyttää oppimaani laajemminkin jo silloin. Sitten seurakuntaan palkattiin erityinen työntekijä lapsi- ja nuorisotyöhön. Tämä toi kylille päiväkerhot, johin pian oma 3-vuotiaanikin sai osallistua. Hoidin rukoushuoneen siivousta ja lämmitystä kerhoa varten vapaaehtoisena.

Kunnes sitten aukeni mielenkiintoinen ovi - en epäröinyt siitä kulkea. Minua pyydettiin kerhotädin apulaiseksi. Siis aivan uutta työ päiväkerhossa ei minulle suinkaan ole! Kaksi kuukautta meni vapaaehtoisena - sitten minulle alettiin maksaa työstä palkkaa. Olin etuoikeutettu, sain tehdä työtä, jossa oma sydämeni oli mukana. Seuraavien vuosien kuluessa meitä oli vaihteleva määrä kerhotätejä osa-aikaisina. Kaikille luonnollisesti työtä ei ollut tarjolla pitkään. Niinpä oma tieni johti uusiin töihin ja elämäntilanteisiin. Sain tehdä useita mielenkiintoisia töitä, opiskella ja kasvattaa lapseni aikuisiksi - aina mielessä pieni ikävä lasten pariin.

Neljä vuotta sitten saimme puolisoni kanssa syliimme suloisen lahjapaketin, ensimmäisen lapsenlapsemme. Ensimmäinen tapaaminen - ja tiesin: minun tärkein tehtäväni nyt, tämä lapsi.

Menneenä syksynä tuli pienokaisen päiväkerhoasia ajankohtaiseksi. Yllättäen hän olikin alkanut kesällä kotona jutella, miten hän syksyn tultua lähtee mummun kanssa kerhoon. En olisi uskaltanut haaveillakaan tällaisia! Mutta kuten usein saamme huomata, meitä ohjaa Korkeampi Käsi, jota sattumaksi nimitämme. Varovasti lähestyin kesällä Anne-ohjaajaa ja häpeillenkin takeltelin, olisiko mahdollista joskus tulla kerhoon mukaan. Ryhmiä jaettaessa resurssit olivatkin käyneet pieniksi ja juuri tähän kerhoon uusi kasvo oli tarpeellinen. Minut toivotettiin tervetulleeksi vapaaehtoisena. Jälleen kerran sain huomata, ettemme ole ilman Häntä, joka kaitsee jokaista pienintäkin (miksi ei tekisi samaa myös meille suuremmillekin lapsilleen).

Maanantaiaamuisin olemme pakanneet kerhoeväät ja tossut reppuihin ja istuneet autoon. Jo yhteinen matka kirkolle on ollut erityinen. Matkan varrella on joka viikko noteerattu eräs asuntoauto, tarkistettu onko sateenkaari taivaalla ja arvuuteltu, keitä kerholaisia tänään on paikalla. Joulun jälkeen on kaipailtu Fannia, Aatua ja Niiloa, jotka kaikki ovat mummunkin mielestä NIIN suloisia. Nyt todellakin minulla on aikaa nähdä jokaisen lapsen ominaispiirteet ja tuntea kukin heistä omana itsenään tärkeäksi.

Huomaan, että kerhossa aika on menettänyt merkityksensä, en vilkkuile kelloa - ei ole muita askareita, ei keskusteluja - kaikki minussa on läsnä tätä hetkeä ja näitä, minun lähelleni uskottuja varten.

Vapaaehtoisen asema ei sinänsä ole itseisarvo. Olin tottunut työpaikoissani toimimaan ja tekemään itsenäistä työtä. Nyt olen jollakin tavoin irrallinen, usein tietämätön asioista. Hyödyttömyyden tunnekin joskus hiipii mieleen. Nyt ymmärrän todella hyvin niitä, jotka tulevat esimerkiksi työkokeiluun päiväkoteihin tai kerhoihin.Tähtihetkiä olen kuitenkin saanut kokea näiden pienten kanssa. Yksi suurimmista oli se, kun pisimpään minua vierastanut lapsi tuli näyttämään legorakennelmaansa ja esitteli sen ominaisuuksia. Tai kun toinen vetäisee puseroni hihasta, katsoo silmiin ja kertoo ajatuksiaan.

Kunpa jokaisella lapsella olisi aikuinen, jolla on aikaa, joka ottaa syliin ja jaksaa kuunnella.

 

Ei kommentteja "Vapaaehtoisena - Päiväkerhossa, paluumatkalla menneisyyteen"

Kommentoi "Vapaaehtoisena - Päiväkerhossa, paluumatkalla menneisyyteen"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

Tällä toimenpiteellä pyritään estämään lomakkeen käyttö roskapostitukseen.

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.

 
 

Viimeisimmät kirjoitukset