Katariinan kalmisto

Katariinan kalmisto

Länsipuiston ja vanhan vesitornin tuntumassa (Katariinankuja 4) sijaitsee Katariinan kalmisto, joka otettiin käyttöön vuosina 1710-11 ruton raivotessa. Tuolloin vainajia ei voitu haudata kirkon läheisyyteen. Nykyiset hautakammiot rakennettiin 1750-luvun puolivälissä.

Katariinan kalmisto



 

Katariinan kalmiston historiaa

Monin paikoin oli aina keskiajalta lähtien säilynyt käsitys, että kirkonmuurien sisäpuolelle haudatuilla kuolleilla oli turvallisempi leposija ylösnousemusta odotettaessa kuin niillä, jotka haudattiin kirkkomaahan.

Mikä olennainen merkitys annettiin itse kirkkorakennukselle edesmenneiden haudanlevon suhteen, ilmenee keskiaikaisesta lain määräyksestä, jonka mukaan paikkakunnan merkkimiehet oli haudattava kirkon katolta vuotavan räystäsveden ulottuville. Tämä paikka oli siis pyhin paikka lukuunottamatta kirkonseinien sisäpuolella olevia hautapaikkoja, jotka oli ensi sijassa varattu papeille.

Kokkolassakin noudatettiin tapaa haudata kuolleet joko kirkkoon tai kirkkomaahan. Kirkossa olevat hautapaikat olivat kalleimmat, sen vuoksi vain rikkaimmat porvarit saattoivat lunastaa ne ja ylläpitää hautakammioita, jotka ainakin osaksi muurattiin kivestä.

Kun syksyllä ja talvella 1710–1711 rutto raivosi maassamme, esivalta kielsi tuon vanhan tavan, jonka mukaan ruumiit haudattiin kirkkoihin. Kaupungeissa ne oli vietävä tullien ulkopuolelle ja haudattava syvälle maahan.

Ruttoisten hautausmaa Kolumäelle

Kokkolassa noudatettiin tätä määräystä ja hautausmaan paikka valittiin Kolumäeltä heti Karja- eli Myllyportin ulkopuolelta. Paikka vihittiin tarkoitukseensa ja ympäröitiin kivimuurilla. Vielä vuosisadan keskivaiheilla paikkaa nimitettiin "ruttoisten hautausmaaksi".

Kun tauti oli lakannut raivoamasta, hautaukset suoritettiin niin kuin ennenkin osaksi kirkkoon, osaksi kirkon ympärillä olevaan vesiperäiseen maahan.

Ajan mittaan vanha järjestys alkoi tuntua rasittavalta, ja sen vuoksi kirkkoneuvosto päätti keväällä 1767, että kaikki ruumiit "huonosti hoidetuista" haudoista sekä kirkosta että sen ulkopuolelta oli muutettava kaupungin ulkopuolella olevaan hautausmaahan. Toistaiseksi edelleen haudattiin sekä kirkkoon että kirkkotarhaan.

Vuonna 1772 uusi ruttoaalto uhkasi maata ja hallitus valitsi kenraali Ehrensvärdin ryhtymään suojelutoimenpiteisiin. Hän toisti kiellon, joka koski kirkkoon hautaamista, ja niin päätettiin siirtää kaikki ruumiit, jotka oli haudattu kirkkoon, syksystä lähtien Kolumäellä olevaan hautausmaahan. Suuruudeksi määrättiin säännöllinen nelikulmio, joka oli 15 syltä leveä ja 28 syltä pitkä.

Kun mäellä oli runsaasti kiviä, rakennettiin niistä kunnollinen kiviaita paikan ympärille. Aidan korkeus oli 10 korttelia eli 1,5 metriä. Se valmistui alkukesällä 1779.

Myös varakkaiden perhehautoja

Kirkkoneuvosto puolestaan halusi lakkauttaa kaiken kaupunkiin hautaamisen, muttei tahtonut menetellä kovin jyrkästi. Kirkossa olevalla muuratulla haudalla oli aikaisemmin katsottu olevan huomattava taloudellinen arvo. Monet varakkaat porvarit muurauttivat perhehautoja Kolumäelle.

Antti Chydenius laati ehdotuksen hautakammioiden sijoittamisesta pitkin hautausmaan ulkoreunoja ja niiden koosta mahdollisimman suuren yhtäläisyyden aikaansaamiseksi. Raatimies Juhana Rahmin hautaa oli pidettävä mallina. Ehdotus hyväksyttiin ja sitä noudatettiin paikkaa järjestettäessä.

Yhteisestä hautakammiosta multaus yhteishautaan

Kun hautaamista kaupungin kirkkotarhaankin rajoitettiin yhä enemmän, rakennettiin Kolumäelle suuri yhteinen hautakammio niitä varten, joilla ei ollut omia. Tämä hyvää tarkoittava suunnitelma johti kuitenkin hautaamistapaan, joka nykyajan ihmisistä tuntuu pöyristyttävältä.

Kirkkoneuvoston pöytäkirja nimittäin selittää, ”että yhteiseen kammioon haudatut ruumiit kerran tai kaksi vuodessa kirkon kustannuksella otettaisiin ulos ja pantaisiin kirkkomaahan kaivettuun hautaan sellaiseen paikkaan, ettei niitä koskaan sen jälkeen otettaisi ylös tai liikuteltaisi”.

Nyt kiellettiin kaikki hautaukset kaupungissa olevaan kirkkotarhaan paitsi syksyisin ja keväisin pahimman kelirikon aikana, jolloin oli mahdotonta päästä uudelle hautausmaalle. Myöhemmin tämä hautausmaa sai nimen Katariina.

Tapa panna ruumiit muurattuihin ”talvihautoihin” ja myöhemmin siirtää nämä suuremmassa tai pienemmässä määrin mädäntyneet ruumiit maahan kaivettuihin hautoihin tai luuhuoneisiin on ollut vallalla kaikissa Kokkolan ja Pietarsaaren seudun pitäjässä. Ruumiin siirtämistyötä sanottiin multaamiseksi.

Maaseudulla pitäjäläiset kutsuttiin kyläkunnittain suorittamaan kaameaa velvollisuuttaan, mutta kaupungissa pestattiin sitä varten työvoimaa. Kokkolassa yhteishautaa koskevaa järjestelyä pidettiin niin mallikelpoisena, että Chydenius kirjoittaa pöytäkirjaan: ”ja pidettiin nyttemmin järjestyksen rikkomisen sitä, jos tämän jälkeen uudella hautausmaalla haudataan ruumiita hiekkakuoppiin; kaikkien, joilla ei ole omia hautakammioita, on käytettävä kirkon hautakammioita”.

Siten nimenomaan kiellettiin järjestys, jota me pidämme arvokkaana.

Katariinan kalmisto

 Kuvat: Mari Hautamäki