Kaupunkilaiselle kinkerit ovat nykyään vieras asia. Näin oli myös itselleni. Mieleen nousee kuva vanhasta, kaftaaniin pukeutuneesta rovastista istumassa pöydän ääressä ja kuulustelemassa seurakuntalaisia. Kuulin, että kyläläisillä oli aikoinaan kaksi pelon päivää: kinkeripäivä ja siantappopäivä.

Roolit ovat kuitenkin muuttuneet tai ainakin muuttumassa. Pappi ei enää niinkään kuulustele vaan on ennemminkin kuulusteltavana. Vaikka eipä se asia taida ihan niinkään olla. Ennemmin kinkerit ovat kokoontumista yhteen veisaamaan, Sanan, rukouksen ja yhteisten asioiden ääreen.

Olen saanut oppia kinkereiden olevan kokoontumisia, joihin on hyvä tulla. Kaupunkilaiset jäävätkin jostakin paitsi, kun eivät kinkereitä enää pidä. On mukava tehdä kinkerikierrosta ja samalla oppia tuntemaan seurakuntalaisia. Tällaisia kokoontumisia pitäisi olla useamminkin, ja niinhän niitä onkin vuoden mittaan diakonia- ja lähetyspiireissä.

Seurakunnassa monet asiat ovat usein kliinisiä ja ns. "ulkoistettuja". Tarjoilut on varattu ja tilattu, eli ei muuta kuin veisaamaan, Sanan kuuloon ja sitten tarjoilujen ääreen.

Kinkereillä on enemmän kodikkuutta. Useimmiten kokoontumiset ovat kotona tai kylätalolla ja kahvitus on vuorovuosina eri talouksien harteilla. Kinkereillä koetaan kodin lämpöä ja myös päästään lähemmäksi toisiamme kuin seurakunnan suurissa tiloissa.