Hämärän tullessa yhä varhaisemmassa vaiheessa päivää huomasin ajaessani töihin, kuinka jo pitkältä saattoi nähdä Kälviän kirkon ja sen tapulin. Kirkko ja tapuli oli valonheittimillä valaistu. Syntyi ajatus: Kirkko keskellä kaupunkia tai kylää valaistuna, mikä suuri armo ja lahja.

Illan mittaan kuva pimeästä illasta ja valaistusta kirkosta painui mieleeni. Näemmekö ja ymmärrämmekö, mitä meillä todella on: kirkkorakennus keskeisellä paikalla sekä seurakuntakodin tarjoamat mahdollisuudet? Puitteiden suhteen tilanne ei voisi olla paljoa parempi.

Mutta miksi kirkko on aina niin tyhjä, että sinne mahtuisi monin verroin väkeä? Emmekö ymmärrä, että voimme vapaasti kokoontua rukoukseen, Jumalan Sanan ääreen ja jakamaan yhteistä uskoa? Onko muka liian kiire vai eikö jaksa kiinnostaa? Vielä jos kertoisin Jeesuksesta, saattaisin nopeasti saada vähän "yksinkertaisen" maineen.

Entisessä Neuvostoliitossa järjestettiin kokoontumisia, salakuljetettiin Raamattuja ja rukoiltiin aina uhan alla. Keksittiin mitä erikoisimpia salakuljetusjärjestelmiä, ja kokoontumisia varjosti aina miliisin uhka. Kadulla, työpaikalla tai koulussa evankelioiminen oli vieläkin vaarallisempaa, puhumattakaan kristillisenä johtajana olemisesta. Monet kärsivät vuosia huonoissa vankilaoloissa evankeliumin tähden siitä yhdestä ainoasta elämästä, joka meille jokaiselle on annettu.

Meidän ei tarvitse tällä hetkellä kokoontuessamme pelätä vankilaa eikä salakuljettaa Raamattuja. Raamatun hankkimisen hinta ei ole kovin suuri, ja kirkkoon on helppo löytää. Kirkkotilat ovat pikemmin tyhjiä kuin täynnä, eli sisään mahtuu varmasti. Entisessä Neuvostoliitossa kokoontumispaikat kävivät pieniksi.

Monesti olen miettinyt, tarvitseeko syntyä ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, jotta ihmiset kokoontuvat rukoukseen, Jumalan Sanan ääreen ja jakamaan yhteistä uskoa. En usko, että näin täytyy olla. Suomessa elämme murroksen aikaa. Heräämmekö ajoissa näkemään valaistun kirkon? Olen miltei vakuuttunut, että jonkinlainen herääminen tapahtuu. Millaisissa olosuhteissa se tapahtuu, sitä on vaikea arvioida. Synkkyyden ja pimeyden lisääntyessä valo kuitenkin vahvistuu.

Illan päätteeksi sydämeeni syntyi vielä rukous: Herra, anna meidän, jotka aktiivisesti käymme valaistussa kirkossa, pysyä Totuudessasi. Niin että osaamme elää oikein ja totuudenmukaisesti, olla valonasi maailmasssa ja todistaa hyvyydestäsi ja armostasi. Niin että mahdollisimman moni ajoissa löytäisi tien valaistuun kirkkoon.