Olen pidemmän aikaa pohtinut aborttia, sen merkitystä yksittäiselle ihmiselle ja koko kansakunnallemme. Suomessa tehdään vuosittain noin kymmenentuhatta aborttia ja abortin tekeminen syystä riippuen on mahdollista aina viikolle 24 asti.

Abortti tehdään eri syistä. Näihin lukeutuvat epäilyt lapsen sairaudesta (mm. Downin syndrooma), jotka ilmenevät sikiöseulonnassa. Jotkut tekevät abortin vuorostaan sosiaalisiin syihin vedoten. Toisaalta aborttikeskustelu nostaa kohun pintaan ja toisaalta aihe on vaiettu.

Olen monesti miettinyt, ymmärtävätkö abortin tekemiseen päätyvät, mihin he todella ryhtyvät. 6-7 raskausviikon paikkeilla sydän alkaa sykkiä niin, että se selkeästi voidaan ultrassa nähdä. Muistaisin, että ultrassa 12 raskausviikon kohdalla saattaa hyvin erottaa sormet ja nähdä esimerkiksi kasvonpiirteitä. Jos sattuu oikeaan aikaan ultraan, saattaa lapsi jo imeä peukaloaan tai antaa muutaman potkunäytteen.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna jokainen elämä on arvokas ja Raamattu kuvaa, kuinka ihminen on jo äidin kohdussa ollut Jumalan tuntema ja punoma.

Mikä siis määrittelee sen, että tällainen elämän alku lopetetaan? Mikä määrittelee, ettei sairaaksi epäilty lapsi saa syntyä? Mikä sanoo, ettei lapsi voi elää onnellista elämää sairaudestaan huolimatta? Mikä sosiaalinen syy voi olla riittävä? Aborttien kohdalla on mittapuuksi otettu jokin muu mittari kuin tuo näkökulma, josta katsottuna jokainen yksilö on arvokas.

Kuuntelin kasvatustieteiden professori Tapio Puolimatkan luentoa, jossa hän avasi tätä ongelmaa. Ajattelu, jossa sikiö tapetaan, pohjautuu täysin ateistiseen ajatteluun. Yksinkertaistettuna Puolimatkan ajatus oli se, että he, jotka ovat ulkoisesti hyvässä ja vahvassa asemassa, määrittelevät mikä elämä on arvokasta ja mikä ei. Yhteisen edun nimissä oikeutetaan asioita, jotka selvästi ovat väärin. Laitamilla olevat heikko-osaisimmat ovat järjestelmän uhreja.  Näin aborttien tekeminen vaikuttaa myös koko yhteiskuntaan - millaisia seuraamuksia ja päätöksiä saatetaankaan tehdä "yhteisen edun" nimissä.

Jeremian kirjassa kerrotaan useammassa kohdin (mm. Jer. 7:31, 19:5-, jälkimmäisen kehotuksen jälkeen Jeremia joutuu jalkapuuhun sanomisistaan) siitä kuinka lapsia uhrattiin Molok-jumalalle. Epäjumalan palvonta oli Jeremian aikana saanut todella radikaaleja piirteitä. Jeremian kirjan perusteella Jumala ei voinut hyväksyä lapsen uhraamista millään tasolla. Ajatuksena oli ehkä, että yhden lapsen uhraaminen toi koko yhteisölle onnea ja varjelusta. "Yhteisen edun" nimissä saattaa ryhtyä vakaviin rikkomuksiin. Mikä ajaa yhteiskunnan tällaisiin rikkomuksiin? Kun yhteiskunnan heikko-osaisimpia voidaan eliminoida, mihin lopulta vedetään raja sen suhteen kenen elämä on arvokasta ja kenen ei?

Kristillinen ihmiskuva ja etiikka toimivat toisista lähtökohdista. Jokainen ihmiselämä on arvokasta ja Jumalan luomaa. Tätä ajattelua tuetaan monelta suunnalta puhumalla siitä, kuinka kaikilla ihmisillä on tietyt ihmisoikeudet. Tätä ei kuitenkaan todellisuudessa toteuteta enää kovinkaan suuressa määrin. Vanhasta keskeisestä arvosta on tullut fraseologiaa, ja näin elämän kunnioittaminen on hiipumassa epäsuosioon.

Anteeksiantamus ja vapautus löytyvät Kristuksen luota. Jeesus on kalliilla verellään ostanut meidät vapaiksi. Sen syyllisyyden, jota saatamme kantaa sisimmässämme, saamme jättää Jeesukselle. Vaihtokaupassa me saamme Jeesuksen antaman rauhan. Tässä sanomassa myös on perusta jokaisen ihmiselämän ainutlaatuisuudelle ja arvolle. Jumala on meidät luonut ja Kristus sovittanut. Jumala ei ole jättänyt meitä vaan toimii parissamme edelleen.