Kun ensimmäistä kertaa saa oman lapsensa syliin synnytysosastolla, tunne on sanoinkuvaamaton. Ehkä kyse ei ole ainoastaan tunteesta, on kyse rakkaudesta omaa lastaan kohtaan. Kuinka hyvä ja turvallinen onkaan vanhempien syli lapselle. Näin siitäkin huolimatta, että vanhempien rakkaus on monelta osin keskeneräistä.

Tästä on myös kyse suhteessamme Taivaalliseen Isäämme. Meidät on kutsuttu ennen kaikkea olemaan ja lepäämään Taivaan Isän sylissä. Suurena erona vanhempien rakkauteen on kuitenkin se, että Taivaallinen Isämme rakastaa meitä täydellisellä rakkaudella. Kristityn kutsumus on ennen kaikkea lapsena olemista. Huomaa: olemista, ei tekemistä. Taivaallinen Isämme haluaa ensiksi pitää meitä sylissään, hoitaa haavojamme, antaa neuvojaan ja rakkauttaan. Vasta tämän jälkeen Hän lähettää meidät tekemään.

Tämä on niin mahtava sanoma, että sitä kannattaa julistaa maailman jokaisessa kolkassa. Sanoma rakastavasta Isästä, joka kutsuu luokseen. Miten tämä kaikki on mahdollista? Kun me olemme Jeesuksessa Kristuksessa, Jumala katsoo meitä omina rakkaina lapsinaan. Jeesus kantoi Golgatan keskimmäisellä ristillä meidän virheemme ja väärät tekomme. Luomisen jälkeen ihmisen lapseuden asema katosi ja tilalle tuli synnin ja taakan tila. Nyt kuitenkin Kristuksen kautta meidät on ennen kaikkea kutsuttu Taivaallisen Isämme syliin lepäämään. On mahtavaa saada levätä siinä sylissä tietäen ettei Taivaan Isä koskaan hylkää omiaan.

"Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" (Gal. 4:6)